Tartuin pari päivää sitten näytelmääni. Siihen TeaKin kurssilla tekemääni. Kirjoitin näytelmää viimeksi toukokuussa, melkein kuukausi sitten. Sitten tuli kiireitä, alkoi loma, laiskotti. Ja muistutin itselleni (ehkä tuhannetta kertaa), että kirjoittaminen on muutakin kuin kirjoittamista...

Olen kokeillut uusia työtapoja. Taidan jossain määrin olla urautunut kirjoittamisen tapoihini, mutta kun laji vaihtuu proosasta draamaksi, pystyn näköjään helpommin kokeilemaan jotain erilaista. Mielenkiintoista. Ja kuka tietää, kenties rohkenen tarttua proosaankin uusin keinoin, sitten jatkossa.

Uusi työtapa tarkoittaa käytännössä sitä, että en todellakaan vielä tiedä, mistä näytelmäni alkaa. Tai mihin se loppuu. Jotain aavistuksia minulla alkaa olla, muttei varmuutta. Minä vain kirjoitan kohtauksia. Eikä niidenkään lopullisesta järjestyksestä tietenkään ole mitään tietoa. Tämä on vapauttavaa. En toki läheskään aina proosassakaan tiedä, mihin teksti on menossa, mutta lähinnä lyhytproosaa (novelleja) kirjoittaneena teksti kokonaisuudessaan on usein syntynyt jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Eli on alku, ehkä pala keskikohtaakin, mutta käänne odottaa keksimistään. Tai on käänne ja loppu, pitää vain hahmottaa, miten niihin päästään. Lyhyttä tai lyhyehköä tekstiä ei ole samanlaista tarvettakaan kirjoittaa pieni muru kerrallaan. Isommassa kokonaisuudessa fragmenttien tekemiseen on toisenlaiset mahdollisuudet.

Uusi työtapa tarkoittaa myös uusia tapoja lämmitellä. Esimerkiksi sunnuntaina kirjoitin kolmisen liuskaa omaa pohdintaani siitä, miltä nyt tuntuu aloittaa kirjoittamista, millaiset kysymykset pyörivät mielessä, mitä tulee mieleen päähenkilöstä juuri nyt, mihin viimeksi jäin. Ja sitten olikin jo yllättävän helppoa saada kiinni eräästä päässä muhineesta kohtauksesta ja siirtää se paperille. Olen siis kokeillut päiväkirjamaisempaa tapaa saada teksti aluilleen. Tajunnanvirta sinänsä on tuttu tapa lämmitellä, mutta useimmiten olen ottanut tajunnanvirran lähtökohdaksi suoraan jonkin tekstini juonenkäänteen tai henkilön. Nyt ajatusmössö käsittelee enemmän itseäni, omia oletuksiani ja mietteitäni tekstin tapahtumista tai henkilöistä tai teemoista.

Uusia, toimiviksi havaittuja tapoja kirjoittaa. Deadline. Palautetta. Intoa.

Vaikuttaa hyvältä!

Loma alkoi. Ja tuli tarpeeseen. Yllättävän helposti pää on suostunut jäämään lomalle, ajattelen työasioita hämmästyttävän vähän. Sen sijaan olen vain ollut. Haahuillut. Siirtänyt pieniä askareita seuraavaan päivään, ihan vain siksi, ettei ole huvittanut tehdä niitä juuri tänään. Loistavaa.

Olen lukenut aika vähän. En ole kirjoittanut lainkaan. Eilen alkoi tehdä mieli kirjoittaa, mutta en aloita vielä. Ensi viikolla sitten. Kerään intoa, halua, tarvetta kirjoittaa. Enkä suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten kirjoita ja lue koko ajan, nyt, kun sellaiseen(kin) olisi aikaa. Kirjoittamisen aika tulee, tiedän sen. (Ja myönnetään, uusi läppäri vaikuttaa myönteisesti kirjoittamisintoon...)

Mutta lukeminen houkuttaa taas. Ehkä siksikin, että koti on myllätty uuteen järjestykseen, ja nyt täällä on uusia lukupaikkoja. Sillä on väliä, missä sohva on, missä kohtaa olohuoneta käpertyy lukuasentoon! Puhumattakaan siitä, että voi istua keinutuoliin lukemaan.

Jotain tänä keväänä luettua tekee mieli jakaa Omassa huoneessa poikkeavien kanssa, vaikka sitten lyhyestikin:

Mila Teräs: Sininen huone

Sininen huone kertoo 17-vuotiaasta Sigridistä, joka huomaa olevansa raskaana. Raskaus ei todellakaan ole suunniteltu. Sigrid alkaa pohtia valintojaan: vauva vai abortti. Päätös on yksin hänen, vaikka muut ihmiset eivät pysty pitämään suutaan kiinni. Teräs kuvaa hienosti ennakkoluuloja, äitiyteen liittyviä myyttejä ja usein sanomatta jääviä asioita. Romaanin kieli on upeaa, kuvallista, kaunista. Sellaista, että välillä lukiessa pitää pysähtyä vain hengittämään, kun jokin lause on onnistunut kuvaamaan asian juuri oikein - itse ei vain ole löytänyt noin oikeita sanoja sille. Lisäksi kirja huokuu rauhaa, vaikka kansien välissä on ristiriitoja, epävarmuutta, pelkoakin.

Hannu Raittila: Ulkona

Ulkona saa määritteekseen epämääräisen käsitteen "lyhytproosaa". Se on epätavallinen kirja, jonka sisälle mahtuu monenlaista. Tavallaan kirja kertoo Raittilan matkoista ulkomaille. Se kertoo myös kirjailijan arjesta, kirjoitusprosessin moninaisuudesta, luonnostelemisesta, ideoimisesta, elannon hankkimisesta. Kirjailijan työn kuvaaminen näytetään niin konkreettisesti, että mukana on katkelmia esseistä, radiosketseistä, puheenvuoroista. Lisäksi kirja on henkilökohtainen, päiväkirjamainen, ja kertoo erään rakkaustarinan kehittymisestä. Monimuotoisuus viihdyttää, haastaa, kiinnostaa. Ilahduttavaa lukea välillä jotain erilaista, toisin rakennettua proosaa.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa enää mitään - tuntuu, että sitä on käsitelty joka paikassa ja joka käänteessä. Vaikka toisaalta, jos kirja on oikeasti hyvä, sitä saa mielestäni toitottaa joka niemessä ja notkelmassa, ei hyvää kirjaa tarvitse vaieta väkisin (voiko noin sanoa? kieliopillisesti?). Ei juonireferaatteja tässä, ne löydätte muualta. Mutta Puhdistuksen kieleen kiinnitin erityistä huomiota. Miten asiat voidaankaan kertoa noin koruttomasti, paljaina - ja silti kielessä on jotain erityistä, se ei kalahtele kolkkona. Romaanin lukeminen oli intensiivinen kokemus, ja välittömästi viimeisen sivun jälkeen iski halu lukea se uudelleen (enkä kuitenkaan ole niin tehnyt). Ei siksi, etteikö kirjaa olisi ymmärtänyt yhden lukemisen perusteella, vaan siksi, että kirjan ymmärtäisi täydemmin, syvemmin, jos sen lukisi toistamiseen. Tuntui, että kerroksia riittää.

Sopivasti kesän ja loman lähestyessä onkin toistaiseksi viimeisen perjantaipakotteen aika. Kymmenen on sopiva luku, ainakin tässä vaiheessa. Tiedä, jos palailen näihin vielä...

Valitse jokin laulu, jonka sanoitus vetoaa sinuun tavalla tai toisella. Kirjoita teksti, joka pohjautuu laulun sanoihin. Voit esim. kertoa sanoituksen tarinan uudelleen, tavoitella samaa tunnelmaa tai miettiä, miten sanoituksen henkilöt ovat päätyneet laulussa kerrottuun tilanteeseen.

Se on ulottuvillanne: Pohjanmaan kirjoittajakoulun verkkolehti. Lukekaa, ajatelkaa, ihmetelkää. Kaunokirjallisuutta, pohdintoja, kokemuksia kirjoittamisen opiskelusta.

Kuinka vaikeaa voi olla muistaa, että perjantaina lisätään se pakote? Hmm, luottanen siihen, että ymmärrätte ajatuksen kauneuden, vaikkei ajoitus kaikkein kukkein aina olekaan.

Yhdeksäs perjantaipakote kuuluu näin: Lienette kuulleet vanhan neuvon: Jos et tiedä, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu, laita joku tulemaan tilanteeseen ase kourassa. Ehkä olette kokeilleetkin tuota. Testataanpa siis seuraavaksi rauhanomaisempaa konstia. Kirjoita teksti, jossa joku tulee tilanteeseen kukka(kimppu) kädessään.

Ja tässäpä oma pikatekstini aiheesta, raakatekstinäyte siis:

Vilkaisen kelloa. Kohta, ehdin ajatella, kun junan kuulutusmerkkiääni jo särähtää korvaan ja kovin tutuksi tullut naisääni kertoo junan saapuvan pian pääteasemalleni. Tunnistan maamerkkejä, kaupunginosaviitan, omakotitalon, etäällä pilkottavan virastotalon. Kuulutus on kollektiivinen käsky alkaa kerätä tavaroita hattuhyllyltä, rapistella karkkipussit takaisin laukkuihin, taitella ristikkolehti kassin sivutaskuun, kynä sivun reunaan kiinnitettynä. Minäkin laitan takin päälleni ja tarkistan, ettei paikalleni jää mitään. Tuntuu oudolta, että osa matkustajista jää istumaan vailla aikomustakaan nousta kyydistä. Heidän määränpäänsä on tuonnempana, minä en edes tiedä, missä kaikkialla tämä juna pysähtyy oman asemani jälkeen. Minulle riittää tämä paikka. Ja siellä oleva ihminen.

Tunnistan loppukiireen: olen istunut junassa pari tuntia aivan rauhallisesti, lukenut, kirjoittanut, katsellut räikeänvihreitä peltoja. Mutta nyt, kun juna on melkein perillä, en enää malttaisi. Asema näkyy jo, laituri alkaa, ihmisiä odottamassa, juna jarruttaa, miksei se jo pysähdy, minä haluan ulos täältä, perille! Vaunun ikkunat ovat matalalla, jos itse seisoo jo käytävällä. Kumartelen, yritän tunnistaa oikeat jalat. Sillä minua ollaan vastassa asemalla.

Nytkähdys, pysähdys, ovien sihahtaminen auki. Ulkona häikäisee aurinko, mutta se ei haittaa. Minä olen jo nähnyt etsimäni. Hän seisoo viereisen vaunun kohdalla, katse etsii vielä. Minulla on pieni hetki aikaa tarkkailla häntä samalla kun otan nopeita askelia häntä kohti. Näe minut, ajattelen, enkä tiedä, miten väistän muita ihmisiä sillä en huomaa kuin tämän yhden, jota kohti askeleeni vievät. Hän kääntyy minua kohti, hymy nousee hänen kasvoilleen - ja sitten olen jo siinä, sylissä. Emme puhu mitään. Tiedän, että ihmisiä kulkee ohitsemme, mutta he eivät ole olemassa minulle.

“Sä tulit”, hän nauraa ja suutelee poskelle. “Mä tulin”, hymyilen takaisin. Hän vetää kätensä selkänsä takaa - oliko se siellä koko ajan? - ja ojentaa minulle tummanpunaisen kallan. Häkellyn. Häntä naurattaa, minä suutelen häntä, otan kukan (se on niin kaunis!) enkä osaa sanoa mitään.

Koko loppupäivän toivon, että hän osaisi lukea katseestani sen, mitä en saanut sanottua: Niin minäkin sinua.