Talvi tuli, talvi on. Olen kiitollinen siitä, että kovat pakkaset ovat toistaiseksi pysyneet loitolla, eikä jalkakäytävillä tarvitse kahlata polviaan myöten lumessa. Valoakin on enemmän kuin joulukuussa tähän aikaan.

Ajatukset kääntyvät jo kevääseen, kesään. Ehkä siksi eiliseltä kirjastoreissulta tarttui mukaan J.M. Coetzeen romaani nimeltä Kesä. Ja muutama muukin opus. Ruokakaupasta ostin tulppaaneja. Talvi tuli niin myöhään, etten jotenkin usko siihen enää. Olkoon lunta, olkoon vähän pakkastakin. Kyllä se ohi menee.

Kuljin vuoden 2011 laukussani Meiju Niskalan Kalenteri arjen löytöretkeilijöille (josta kirjoitin vähän jo viime vuonna). En tehnyt viikkotehtäviä joka viikko, mutta uskon, että ne saivat silti jotain aikaan ajattelussani. Vähintään siten, että tulin niistä aina hyvälle tuulelle. Ihan viimeisen tehtävän haluan tehdä Omaan huoneeseen. Se on kuluneen vuoden inventaario. Osa kysymyksistä on kamalan vaikeita - ja tässäpä sen huomaa, että vuosi on pitkä aika. Mitä kaikkea vuonna 2011 edes tapahtui?

Mieleenpainuneet juhlat: Vuosi 2011 alkoi juhlilla. Armaani täytti pyöreitä uudenvuoden aattona, ja juhlimme sankaria liki aamuseitsemään, eli vuosi alkoi kunnon kekkereillä.

Haave joka muuttui todeksi: Nelipäiväinen työviikko vuodelle 2012.

Tärkeä lahja: Ihana, kaunis muistikirja, jonka sain armaaltani.

Kokemusrikkain konsertti: Olin elämäni ensimmäisen kerran oopperassa keväällä Bratislavassa. Madame Butterfy ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta ensimmäisyys teki siitä erityisen. Oli myös kiinnostavaa olla ikään kuin tuplasti ulkopuolinen: oopperan ekakertalainen ja ulkomaalainen. Tekstityshän oli tietenkin slovakiaksi...

Arvaamattomin kesäretki: Ystävien häistä piti olla vielä se myöhäisempikin bussikuljetus Helsinkiin. Ei ollutkaan. Tuli odottamaton paluumatka, joka oli kuitenkin aika hauska!

Elokuva josta villiinnyin: En muista, että mikään olisi saanut villiintymään. Mutta Another year (mikä sen nimi oli suomeksi...) tuntui hyvältä ja kosketti.

Tapahtuma joka voimautti: Hullultahan tämä voi kuulostaa, mutta keväinen auto-onnettomuus oli voimauttava kokemus. Oli upeaa huomata, että tuntemattomat ihmiset auttavat. Hyvyyttä on, välittämistä on.

Hauskin keskustelu tuntemattoman kanssa: Kiitos erityisesti julkisen liikenteen, näitä tapahtuu! Hauskimman nimeäminen on silti vaikeaa. Oopperalippuja ostaessamme kohtasimme mainion vanhemman naisen, joka mm. opasti meidät oikeaan rakennukseen ja muutenkin jutteli mukavia. Kohtasimme illan näytöksessä, mutta siellä taisimme enää vilkutella. Loppuvuodesta istuin paikallisjunassa Lahdesta Riihimäelle ja sain kuulla kanssamatkustajan tarinoita hänen matkoiltaan ympäri maailmaa.

Hetki josta selvisin säikähdyksellä: Se auto-onnettomuus - onneksi ei käynyt kuinkaan. Paitsi autolle. Mutta niitähän saa uusia.

Läksy jonka opin: En ole yksin. Apua voi ja saa pyytää. (Okei, tämän kanssa painitaan edelleen - siellä, mistä minä olen kotoisin, on tapana vain äyskäistä, että ei tartte auttaa. Opettelen yhä siitä irti...)

Herkullisin aamiainen: Minä sydän hotelliaamiaiset. Lisäksi aamiaiset ystävien kanssa ovat aina erityisen herkullisia.

Uusi ystävä: Osa tuttavuuksista alkoi syvetä kohti ystävyyttä. Se tuntuu hyvältä. Hämeenlinnalaisiinko muka vaikea tutustua?

Kirja jonka luin keskeytyksettä alusta loppuun: Epäilen, ettei sellaista ollut. Olivatko kirjat liian pitkiä vai minulla vain pätkittäistä aikaa?

Merkittävin viesti: Minua rakastetaan. Tämän viestin sain lukuisin eri tavoin. Olen kiitollinen.

Taideteos joka inspiroi: Art Häme -viikkojen aikana työpaikkani viereinen bussipysäkki muutettiin taideteokseksi nimeltä Yksiö keskustassa hyvien liikenneyhteyksien varrella. Bussikatos muuttui pieneksi kodiksi, jossa oli tyynyjä, viherkasvi, virkattu peitto ja verho jne. Mikä ilo!

Menestyksen hetki: Kirjan aika -festivaali on ison työn takana. Kun festari käynnistyi ja koin vain iloa ja ylpeyttä komeasta ohjelmasta, saatoin ehkä kokea menestyksen hetken.

Lempivaatekappaleeni: Villasukat ovat aina pop, mutta kesän ja syksyn suosikkivaate oli ihan itse tehty mekko, jota käyttäisin vieläkin, jos sen kangas ei olisi niin ohutta.

Mieleenpainuvin taidenäyttely: Keväällä pidin sanataidepajoja alakoululaisille, ja joissain pajoissa tehtiin kuvarunoja. Ne koottiin pikanäyttelyiksi - joukossa upeita, oivaltavia töitä!

Innostavin uusi paikka: Eräs koti, jota olemme katselleet sillä silmällä - että josko siitä tulisi seuraavaksi meidän kotimme...

Keskustelu joka muutti näkökulmia: Se, jossa sanottiin, että "jos me asuttais yhdessä".

Osuvin sarjakuvastrippi: Keväällä Hesarin Muumi-sarjiksissa oli pelokas aave, joka halusi myös kakkua. Kun muumiperhe ihmetteli, että eiväthän aaveet voi syödä, aave totesi, että eivät niin, mutta kakku rauhoittaa kummasti. Ymmärrän tuota aavetta oikein hyvin. Ja minä myös syön kakkua.

Musiikkikappale joka soi useimmiten päässä: Tämä. Don't ask.

Joulu oli taas, ja pitäisihän sen antaa jatkua loppiaiseen saakka. Siksi en kainostele laittaa joitain joulukuvia, vaikka vuoden 2011 paketoiminenkin olisi paikallaan. Mutta kai tässä nyt on edes tammikuu aikaa summata, että mitä tulikaan nähtyä, koettua ja ymmärrettyä juuri päättyneen vuoden aikana?

Joulu on hyvä aika pysähtyä lepäämään, lomalle. Opettajien lomarytmi sopii minulle, ja ilokseni  pystyin pysyttelemään siinä tänä jouluna - kahden viikon huilaus tuli tarpeeseen pimeän talven keskelle.

Tässä taloudessa joulusauna ei kuulu perinteisiin. Joulukylpy sen sijaan voisi perinteeksi päästäkin, jos olisi takeita siitä, että tulevissakin kodeissa on amme. Ennakoin joulukylpyasioita syyskuisella Riian matkalla sen verran, että ostin Art Soapworksin joulukylpykuution mainiosta ekohenkisestä kahvila-putiikista. Ihana tuote, mutta ihan pikkumäärää ei kannata nettiputiikista tilata, toimitusmaksut kun näyttivät harmillisen kalliilta.

Lahjonnan, kylpemisen ja herkuttelun lisäksi sain uppoutua kirjoihin ja elokuviin. Niissä joulukuun parhaat elämykset ja oivallukset tulivat melkoisista ääripäistä: Anneli Kannon Veriruusut-romaanista ja Kung Fu panda -leffasta. Toinen vei koskettavien ihmiskohtaloiden äärelle ja myös Tampereelle niin tuttuihin (ja silti kokemattomiin) maisemiin että ensimmäisen kerran sitten Hämeenlinnaan muuton jälkeen Tampere-kaipuu hyökyi ylle. Toinen muistutti huumorin (ja mäiskinnän) ohessa siitä, että me voimme olla mitä vain, jos uskomme siihen, ja jokainen löytää perille omalla tavallaan.

Oivaltavaa ja harmonista vuotta 2012!

Ihan kohta saa avata paketteja. Ehkä jossain niistä on kirja. Olen muutamana jouluna antanut itse tekemiäni lahjoja, mutta tänä vuonna tajusin kovin myöhään, että jos haluaisi kutoa villasukat viidelle, olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten. Päätin ottaa kirjalinjan, ja nyt monen ystävän ja sukulaisen pakettiin kääriytyi kaunokirjallisuutta. Kovissa kansissa, pehmeissä kansissa, äänikirjana. Pidän lahjojen antamisesta ja keksimisestä, vaikka välillä oikean lahjan miettiminen onkin hämmästyttävän vaikeaa. Mutta se hetki, kun keksii Juuri Sille Ihmiselle Sopivan Lahjan! Oi iloa!

Oman huoneen lukijoiden joulupakettiin haluaisin kääriä kirjaston, joulukorteiksi sopivat kirjastokortit. Erityisten kirjasuositusten sijaan annan toisenlaisen lukuvinkin: lukekaa ääneen. Lapsille ja aikuisille. Ääneen lukeminen on lahja.

En malta olla antamatta myös visuaalista joululahjaa. Ystävä jakoi Street Art Utopian linkin Facebookissa. Linkistä löytyy 106 huikeaa katutaidekuvaa. Nämä kuvat ovat niin upeita, että haluan linkata eteenpäin. Katsokaa, nauttikaa - rakastan ihmisten kykyä nähdä asiat uudella tavalla!

Tunnelmallista joulua, ihmiset!

Tänä vuonna tapahtui jotain odottamatonta: marraskuu hujahti ohi, ihan kivuttomasti. Ei suurta olemisen tuskaa, tekemisen alle nyykähtelyä, synkkyysvihaa, valottomia päiviä. Epäilemättä valon määrä väheni päivittäin, ja tekemistäkin riitti, menemistä sekä työ- että vapaa-ajalla. Yksi muuttokin mahtui mukaan. Mutta jotenkin kaikki vain... sujui. Olin kiitollinen plusasteisesta säästä, sateettomuudesta, kohtuullisesta tuulesta. Ne varmasti auttoivat. Ehkä söin tavallista enemmän suklaata, ehkä join joitain punaviinilasillisia enemmän. Kirkasvalolamppua en taaskaan hankkinut (miksi ne ovat niin rumia???).

Lukupäiväkirjani (jollaista aloin pitää syyskuussa) kertoo, että luin vain muutaman kirjan marraskuussa. Viisi kirjaa. Ei kovin monta. Mutta yksi niistä oli David Foenkinoksen romaani Vaimoni eroottinen potentiaali, jonka sain ennakkopokkarina Gummeruksen osastolta Helsingin kirjamessuilta. Kirja ilmestyy Gummeruksen kustantamana keväällä, ja suosittelen teosta lämpimästi. Hihitin ääneen. En usko, että kirja pelasti koko marraskuutani, mutta ei se ainakaan haitaksi ollut. Romaanin päähenkilö Hector on intohimoinen keräilijä, joka taistelee tiensä kuiville keräilymaniasta. Hän tapaa ihanan naisen, jonka saa vaimokseen. Mutta kas, vaimostakin voi saada keräilyn aineksia... Juonikuvaukseni ei tee oikeutta kirjan huumorille, joka on erinomaista. Lisäksi kirjan kertoja on tietoinen omasta kertojuudestaan juuri sillä tavalla, että kirjallisuusintoilija on koukussa.

Ja kun nyt lukemisiin päästiin... Viime viikolla luin Jari Järvelän Zombien. Oi kotimainen kaunokirjallisuus! Rakkauteni! Zombie herätti nälän, havaitsin nimittäin perjantaina toivovani viikonlopulta Vain Yhtä Asiaa: että saisin lojua sohvalla ja lukea kirjaa. Keskeytyksettä. Ja se tapahtui. Kirjastosta löytämäni Kari Hotakaisen Ihmisen osa pääsi lauantainautinnokseni (joka kesti sunnuntaihin saakka). Vaikeinta lukemisessa oli pysyä hiljaa: kirjaa teki koko ajan mieli siteerata, lukea ihanvaanvieläyksi hillittömän hauska tai terävä tai viisas kohta ääneen kanssa-asujalle, jonka tiesin arvostavan Hotakaisen sanojanlahjoja.

Nyt vaihdoin novelleihin, Valhe & viettelys -novellikokoelmasta on vielä pari tekstiä lukematta. Mutta Leena Parkkisen ja Pasi Ilmari Jääskeläisen novellit ovat jo jääneet riekkumaan pääkoppaani. Hyvällä tavalla.