Pienen lukupäiväkirjan (ei kuvassa) pitäminen ei ollutkaan tohelompi idea. Ehdin jo ihmetellä, mitä tekisin lahjaksi saamallani pikkuisella ja kauniilla muistikirjalla - pidin sitä silmänilona työpöydällä ja mietin, olisiko siitä unipäiväkirjaksi - kunnes oivalsin, että 9,5 x 7 cm on mitä parhain koko luettujen kirjojen kirjaamiseen.Yhdelle sivulle mahtuvat niin perustiedot kirjasta kuin parin lauseen kommenttikin. Mitään syväluotaavia analyysejä en kirjaan kirjoita, niiden paikka on ihan muualla.

Aluksi touhuun tuli pientä kilpailumieltä. Vertailua. Odotin kirjan loppumista, että saisin merkata sen saavutuksiini. Varsin pian rauhoituin. Tämä ei ole kilpailu, ei ole ihannetulosta johon verrata. Kunhan vain laitan muistiin lukemiani. Yllättävän nopeasti unohtuu, milloin minkäkin teoksen on lukenut. Nyt on helppo palata taaksepäin, katsoa, että kyllä se jo marraskuussa oli, kun minä sitä Ihmisen osaa luin.

Lukupäiväkirja on kiinnostava tilastomielessäkin. Näköjään luen noin kirja/viikko-vauhtia, vaikka oikeastihan vaihtelu on suurta. Jonain viikkona menee pari-kolme kirjaa, sitten voi kulua pari-kolme viikkoa vähäisellä lukemisella. Ja onhan silläkin merkitystä, miten paksuja luetut ovat. Sitä en kuitenkaan merkkaa muistiin, kauanko minkäkin kirjan lukemiseen kuluu.

Kuvassa ei ole mitään kaunokirjallista luettavaa, ellei sellaiseksi lasketa muistikirjaani ja sen sekalaisia merkintöjä todesta ja todentuntuisesta. Muuta kiinnostavaa luettavaa siinä sen sijaan on - ja paljon vihreää. Kohta ulkonakin vihertää. Ihan kohta.