Luin uutisen. (Löysin uutisen Realistisen optimistin jutuista.) Aikovat sitten tehdä The Rocky Horror Picture Show'n uudelleen. Omannäköisen, vanhaa kunnioittaen, väittävät. Muutosvastarinta iski heti, ei saa koskea vanhaan kunnon Rocky Horroriin! Epäilyttää, että siitä tehdään sliipattu MTV-ketkutustanssiversio...

RHPS on minulle tärkeä, sillä se tuli elämääni samaan aikaan kuin murrosikä. Seinäjoen kaupunginteatteri laittoi lehteen ilmoituksen, että avustajia tarvitaan - ja paljon. Jälkeenpäin olen hämmästellyt, että Rocky Horror Show tehtiin juuri Seinäjoen kaupunginteatteriin. Transvestiittimusikaali Etelä-Pohjanmaalle! Rohkeaa - ja mahtavaa. Tuolloin en taivastellut vaan menin mukaan. Päivät koulussa, illat harjoituksissa - ja lopulta esityksissä. Karrikoidusti sanottuna istuin esityksissä korsetti päällä ja huutelin kaksimielisyyksiä. Tein siis ihan kuten oli käskettykin!

Elokuva on noussut kulttimaineeseen, ja asiaan kuuluu, että sitä mennään katsomaan elokuvan hahmoiksi pukeutuneena. Rekvisiittaa on oltava mukana jänisräikästä riisiin ja wc-paperirulliin. Eikä leffassa istuta hiljaa, vaan huudellaan välihuutoja. Tähän tunnelmaan pyrittiin teatteriversiossakin. Minä kuuluin huutosakkiin, niihin, jotka huutelivat välihuutoja ja ampuivat vesipyssyllä yleisön niskaan. Tarkempia käyttäytymisohjeita RHPS:n katsojille löytyy mm. täältä.

Olen nähnyt elokuvaversion muutamaan kertaan. Teatteriesityksien kertoja en voi edes laskea, Rockya esitettiin Seinäjoella pari-kolme vuotta ainakin, en pysty muistamaan tarkkaan. Jossain kaapissa ovat valokuva-albumit tuolta ajalta, sieltähän vuosiluvut varmasti löytyisivät... Mutta sen muistan, etten ikinä kyllästynyt musikaaliin ja sen biiseihin, lauloin ja tanssin aina yhtä innokkaasti katsomossa. (Kyllä, huutosakkilaiset olivat katsomossa. Ja saattoivat häiritä etenkin reunapaikoilla istuvia ihmisiä pyytämällä heitä tanssimaan tai istahtamalla heidän syliinsä.) Rockyssa on jotain riemukkaan karnevalistista. Itseironia kuuluu olennaisesti juttuun.

Alkuperäisessä leffassa näyttelevät mm. Susan Sarandon (Janet), suorastaan herkullinen Tim Curry (Frank'n'Further) ja Meat Loaf (Eddie).

Viikonlopun ohjelmaan voisi ehkä mahduttaa Time warpin. Ihan vain omaksi iloksi. Ja siksi, että Riff-Raff ja Magenta ovat niin mahtavia!

Minua ilahduttaa, että yllättävänkin moni on löytänyt tiensä tähän blogiin. Tosin kun tarkastelin hakusanoja, joilla tänne päädytään, epäilen, etteivät aivan kaikki ole löytäneet haluamaansa vastausta... Moni Googlen Omaan huoneeseen johdattama tahtoo tietää jotain kirjoituskilpailuista, Natalie Golgbergistä, muumeista tai - minusta. On mahdollista, että he poimivat jostain huoneen nurkasta sen, mitä kadonneeksi luulivat ja ovat löytämäänsä tyytyväisiä. Hyvä niin.

Mutta entäpä ne poloiset, jotka toiveikkaina klikkaavat itsensä Omaan huoneeseen? Millainen mahtaa olla pettymys, jos hakusanat ovat olleet vaikkapa

• paljon palkkaa
• kuka lauloi aamuyö
• vaaleanpunaisia höyheniä
  

tai

• harvinainen ammatti?

Saatan edustaa harvinaista ammattia, mutta suuria palkkoja täältä ei irtoa, höyheniäkin on perin vähän (joskin niitä olisi somaa vähän ripotella ympäriinsä, varsinkin vaaleanpunaisia). Aamuyöstä ja aamuyöllä sopii laulaa, jos minulta kysytään - mutta kannattaa kuunnella naapureidenkin mielipiteitä.

Entäpä he, joiden tavoitteena on ollut jotain seuraavista:

• maksullisia naisia seinäjoella
• rakkautta alaikäiseen
• mistä saa maksullisia naisia
• lolitan piirteet

Rohkenen epäillä, etten ole pystynyt tarjoamaan näiden etsijöiden kaipaamia tietoja. Enkä aio niitä heille jatkossakaan antaa. Minua tosin kiinnostaa, mitä Lolitan piirteiden hakija on oikeastaan kaivannut. Tietoa Nabokovin henkilöhahmon ulkonäöstä?

Seuraavan hakusanaparin myötä lähetän lämpimät terveiseni aatelissisarelleni - muuan liikeideamme on selvästi kiinni tässä ajassa! Nimittäin takapuolen hierontaa on tavalla tai toisella johtanut tänne. Mutta miettikääpä, jollain on ollut mielessä eroottinen leipomo! Älkää yllättykö, jos alan vääntää tästä novellia, niin mainiolta se kuulostaa. (Ja olin vähällä luonnehtia ko. leipomon ideaa herkulliseksi, mutta se alkoi kuulostaa... No, liian maukkaalta. Hah.)

Kihveli  ja loiskata ovat hilpeitä hakusanoja. Kihveli olen joskus ollutkin - se oli nimimerkkini jokunen vuosi sitten, ja sen nimimerkin suojista satuni nousi kirjoituskilpailun kärkeen. Ei hassumpi salanimi siis. Loiskaamisesta en ainakaan toistaiseksi tiedä mitään. Ehkä sitten, jos joku selvittää minulle, mitä sana tarkoittaa.

Tervetuloa Omaan huoneeseen jatkossakin. Vaikka sitten jännittävien hakusanojen avulla, jos suora linkki tuntuu liian helpolta ja tavanomaiselta.

Taivastelin jo aikaisemmin näitä ihastuttavia ammattinimikkeitä, jotka englanniksi mongerrettuna kuulostavat mukahienommilta. Viikonlopun lehdessä haettiin jälleen Sandwich Artistia. Eli kyseisen tittelin kantaja täyttää Subwayssa leipiä, siivoaa, rahastaa asiakkaita yms. Kai sen taiteenakin voi nähdä, siihenhän tuo "artist" viittaa. Minä olen kuitenkin luullut, että taiteilija luo jotain uutta - voileivän täyttäminen annettujen ohjeiden mukaan ei oikein täytä tätä kriteeriä - mutta ihminen on erehtyväinen, näköjään.

Hilpeitähän nämä tämmöiset ovat. Olen vain iloinen, että minua on näin helppo huvittaa!

Syyslomailin viime viikon. Aika hurahti ohi käsittämättömän nopeasti, enkä aivan vielä ole tajunnut, että työviikkoa pitäisi aloitella. Että töihin? Pitää poistua kotoa? Ohhoh! Väitän kuitenkin virkistyneeni.

Nyt vapautan sisäisen voikkaritaiteilijani ja teen itselleni voileivän kotioloissa. Jos leivästäni tulee erityisen komea, saatan harkita artistin uraa.

Oi oma äidinkieli, miten sinua rakastankaan! Harmi, ettei kaikilla muilla suomalaisilla ole yhtä hehkuvaa suhdetta suomen kieleen.

Tietyillä aloilla alkaa olla silkkaa arkipäivää, että työhakemuksissa kaipaillaan assisting visualiseria tai digital marketing manageria. Tai change management consultantia, joskus myös licence contract specialistia. Onpa jopa kansainvälisten toimintojen conroller eräältä firmalta kateissa. Ilmeisesti noiden paikkojen hakijat tietävät, mihin ovat töihin haluamassa. Minä en tiedä, mitä heidän työnkuvaansa kuuluu, mutta eipä minun välttämättä tarvitsekaan. Jossain määrin ymmärrän, että englantia on käytettävä, varsinkin Nokian kaltaisissa isoissa yrityksissä, joilla on paljon ulkomaalaisia työntekijöitä ja vientiäkin riittää. Silti nuo pitkät nimikkeet tuppaavat hymyilyttämään. Olisiko liian arkista käyttää suomenkielisiä ammattinimikkeitä, ihan näin meidän suomalaisten kesken?

Näiden sanamammuttien keskellä riemastuin, kun työvoimatoimiston avoimien työpaikkojen joukossa oli harvinainen ammatti: osaaja. Kyllä, eräs yritys haki osaajia - onneksi he kuitenkin tarkensivat kriteerejään työpaikan esittelysivuilla.

Minä osaan puhua englantia, ymmärrän sitä melko hyvinkin. Silti tahtoisin nähdä enemmän suomea Suomessa. Käyn mielelläni kahvilassa, en coffee shopissa. Leipomossa asioin mieluummin kuin bakeryssä. Spa kuulostaa oudolta, kylpylä tutulta. Niinpä hämmennyin, kun eilen havaitsin naistenlehdessä pienen jutun Poriin avatusta hemmotteluhoitolasta. Hoitolan teemana on suomalaisuus, mutta nimi kaukana siitä. Vitamin.fi Lifestyle Spa on yritys, joka tarjoaa hierontaa, kasvohoitoja ynnä muita hyvän olon hoitoja. En epäile paikan laadukkuutta, mutta herra paratkoon tuota nimeä!

"Joo, me ollaan tänään menossa Vitamin.fi Lifestyle Spahan. Mä otan jonkun beauty-hoidon ja sitten vuorossa on sauna rituals. Spa loungessa tulee kuulemma rauhoittavaa chill out -musiikkia." Kuulostaa, hmmm... kamalalta, kielellisesti. Olen täysin valmis kokeilemaan paikan tarjoamia hoitoja - olisi ihanaa saunoa kunnolla, saada kasvohoito ja valita huumaavalta tuoksuva öljy kokovartalohierontaan. Mutta ei noilla nimillä! Tunnen itseni kömpelöksi, jos joudun puhumaan englantia ja suomea sekaisin, kompuroimaan kahden kielen välimaastossa.

Optimisti minussa toivoo, että kyseinen hoitola kuuluu johonkin kansainväliseen ketjuun, joka pakottaa yrittäjät käyttämään englanninkielisiä ilmauksia. Näin ei kuitenkaan taida olla. Kotimaisuuden vaaliminen ei ulotu nimiin saakka, valitettavasti.

Sex sells - seksi myy. Eihän tämä mikään uusi oivallus ole, mutta niin sitä vaan paatuneempikin mainostennäkijä ja tekstien parissa nysvääjä hämmästyy, kun joku mainosnikkari on päättänyt yhdistää seksin ja Kurikan. Teille, jotka ette tiedä, kerrottakoon, että Kurikka sijaitsee Etelä-Pohjanmaalla ja on ihan oikea kaupunki. Suhteeni Kurikkaan on etäinen, eipä siellä tule usein vierailtua, vaikka muuten Etelä-Pohjanmaalla hyppäänkin junanraiteet vinkuen.

Seksi ja Kurikka yhdistyvät työmatkani varrella. Matkalla Seinäjoen asemalta E-P:n Opistolle ohitetaan hehtaareittain peltoja - ja myös muutama peltojen laidoilla tönöttävä mainoskyltti. Yksi näistä vielä Seinäjoen puolella olevista kylteistä mainostaa Kurikkaa. Kuvassa on naisen takapuoli, tiukahkoihin farkkuihin verhottu. Vieressä lukee "Enemmän vastinetta rahoillesi" ja alhaalla "Kurikka - ihan oikea kaupunki". Olen tuijottanut mainosta joka kerta ohi mennessäni. Pitkään sitä ei ehdi tuijottaa, sen kohdalla taitaa olla nopeusrajoituksena 100km/h. Mainoksen viestin on siis selvittävä salamannopeasti.

Mutta: pylly ja vastinetta rahoille. Mitä tämä vastine mainoksen mukaan on? Muuta Kurikkaan, siellä on hyväpyllyisiä naisia? Kurikassa on paljon maksullisia naisia, joiden hinta-laatusuhde on mainio? Hyvän takamuksen saa rahalla, joten kannattaa tulla Kurikkaan? Kurikassa käytetään housuja, jotka tuovat lantion kaaret kunnolla esiin? Rahalla saa iloa silmälle, etenkin Kurikassa? Yritin etsiä mainosta myös kaupungin nettisivuilta, mutta kas kummaa, en löytänyt. Siellä oleva iskulause liittää kaupunkiin sanat elämäniloa ja elinvoimaa, joskin ilman takapuolta.

Voisi kuvitella, ettei monen neliömetrin kokoinen tienvarsimainos ole aivan ilmainen, täytyyhän sen kestää säätä, eikä värikuvakaan se edullisin vaihtoehto ole. Siksi ihmettelenkin miksi mainostaa kaupunkia noin omituisella tavalla. Vaikka saahan siten ainakin yhden ohikulkijan pohtimaan ja hihittelemään kummalliselle mainonnalle... Takapuolesta huolimatta mainos ei ole erityisen eroottinen tai provokatiivinen, joten ärtymystä sei ei oikeastaan herätä.

Olisipa hilpeää, jos lukiolaiset ottaisivat mainoksen analysoitavakseen jollain äidinkielen tai kuvaamataidon tunnilla! Voisi mainoksesta irrota proseminaarityökin. Näen jo silmissäni otsikot: "Seksuaalisuuden representaatiot Kurikan kaupungin tienvarsimainoksessa", "Metaseksuaalisuus Kurikka-mainonnassa", "Visuaalis-affektiivinen kurikkalaispylly". Ha!

Aamulehden Jälkipuheet-sarjassa AL:n kutsuma vieras kommentoi yhtä näkemäänsä Teatterikesän esitystä. Eilisessä Aamulehdessä kommentaattorina toimii tutkija Anna Kontula. Hänen kritiikkinsä kohteena on Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus. En ole nähnyt kyseistä näytelmää, vain lukenut, että se sijoittuu 1990-luvun alun Viroon ja keskeisiä henkilöitä ovat mafiaa pakeneva nuori prostituoitu ja hänen tätinsä (joku sukulaisnainen on kyseessä, tarkempaa sukusuhdetta en muista). En siis voi antaa omaa kritiikkiäni näytelmästä.

Kontula sen sijaan on nähnyt näytelmän ja kertoo mielipiteensä: "Ihmisen, joka ei tiedä mitään prostituutiosta tai kommunismista, ei pitäisi niistä kirjoittaa." Kontula kritisoi näytelmän antamaa kuvaa prostituutiosta - Puhdistuksen antama kuva oli ilmeisesti liian negatiivinen, väkivalta ja julmuudet korostuivat liikaa.

Mutta tuo "jos ei tiedä jostain, ei siitä pidä myöskään kirjoittaa" -ajatus mietityttää enemmän kuin pelkkä näytelmän kritiikki. Ehkä näinkin - jos ei todellakaa tiedä mitään, on kenties parempi olla kirjoittamatta aiheesta. Varsinkin, jos aikoo kirjoittaa artikkelia tai esseetä. Mutta voidaanko sanoa, että esim. Sofi Oksanen ei tietäisi mitään prostituutiosta tai kommunismista? En väitä, että Oksanen olisi prostituoitu tai kommunisti, mutta varmasti hän on tehnyt taustatyötä näytelmäänsä varten. Ja hyvänen aika, hänhän on elänyt Virossa kommunistisena aikana!

Se, että Puhdistuksen Zara kokee prostituution negatiivisena asiana, että hänen elämässään on paljon väkivaltaa, on yksi näkemys aiheesta. Jollekin toiselle kokemukset prostituutiosta voivat olla myönteisempiä, edes hetkittäin. Kokemukset samasta asiasta voivat vaihdella ääripäästä toiseen. Pitäisikö näytelmässä valita kultainen keskitie, poimia aineksia hyvästä ja pahasta, että saataisiin mahdollisimman monipuolinen näkemys? Vai typistyisikö monipuolisuus liialliseksi korrektiudeksi ja tasapuolisuudeksi?

Jos laajennetaan reviiriä hiven Kontulan kommentin ulkopuolelle, päästään seilaamaan niille paljon pelätyille vaarallisille vesille. Saako kirjoittaja kirjoittaa muusta kuin sellaisesta, jonka on itse kokenut - tai jota on pitkään ja hartaasti, vuosikausia tutkinut? Tämähän on sanataidekursseillakin usein esiin pomppaava kysymys, johon riittää erilaisia vastaajia. Pitäisikö kirjoittaa vain sellaisesta, jonka on itse kokenut?

Minä en usko tuohon. Ei dekkarikirjailijan tarvitse tehdä murhaa voidakseen kirjoittaa dekkarin. Ei ole pakko elää 1400-luvun lailla voidakseen kirjoittaa historiallisen romaanin. Mikään välttämättömyys ei myöskään ole mennä naimisiin ja erota, jotta pystyisi kirjoittamaan tarinan eronneesta naisesta/miehestä. Eikä tarvitse nähdä työmatkallaan kääpiöitä tahi keijuja, ennen kuin voi kirjoittaa fantasiaa. Taustatöihin kyllä uskon, lujastikin. Joskus on käveltävä kirjastoon, googlattava, soitettava ystävälle/äidille/isoisälle/opettajalle/ortodoksikirkkoon, että saisi faktoja selville. Mutta faktat eivät riitä. Tarvitaan taitoa ja mielikuvitusta, että faktat alkaisivat elää, muuttuisivat kaunokirjallisuudeksi ja sitä kautta, yhtä aikaa sekä menisivät lähemmäs että loitommas todellisuudestamme. Se, että käskisi kirjoittajan kirjoittaa vain siitä, minkä on itse kokenut, on lähes sama kuin käskisi kirjoittajan lopettaa kirjoittamisen. Jopa omaelämäkerrallisissa teoksissa joudutaan turvautumaan faktojen tarkistamiseen, mielikuvitukseen - kaunokirjallistamiseen.

Päivän Aamulehti kertoo ohjaaja Milja Sarkolasta ja hänen ohjaamastaan Postia Eva Dahlgrenille -näytelmästä. Jutussa kerrotaan Sarkolan käyttäneen tekstin tekemisessä tsekkiläisen Ivan Vyskocilin kehittämää Acting with the Inner Partner -menetelmää. Tämän harjoitusmetodin tavoitteena on oman itsen löytäminen, rooleista luopuminen ja oman sisäisen äänen etsiminen. Vyskocil on kehittänyt metodin esiintyjien ja kirjailijoiden apuvälineeksi.

Yritin etsiä Acting with the Inner Partner -metodista tietoa Googlen kautta, mutta laihoiksi jäivät tulokseni. Löysin viittauksia Sarkolan näytelmään ja mainoksia muilla mailla pidettävistä ko. metodin kursseista, mutta en kaipaamaani tietopakettia. Lienee syytä laajentaa etsintäaluetta Googlen ulkopuolelle.

Se, miten menetelmää sovelletaan kirjoittamiseen, kiinnostaisi minua kovasti. Samoin kuin sekin, miten AwIP:ssa ymmärretään paljas minuus - saati se, miten minuutensa ytimen tunnistaa ja miten sinne pääsee. Aamulehden sivuilla on videokatkelma metodin käyttämisestä, mutta se ei valaise tarpeeksi. Moni muukin asia kiinnostaisi, kuten se, milloin metodi on kehitetty. Ja ennen kaikkea: Onko siitä saatavissa kirjallisuutta!

Puhdas minuus ei tosin ole kirjoittajapuolella tuntematon käsite, vaikka AwIP olisikin. Esimerkiksi Risto Ahti on molemmissa RunoAapisissaan peräänkuuluttanut rooleista luopumista ja vapautumista. Onko AwIP:ssa kyseessä sama asia, yhteisön asettamisen roolipaineiden hylkääminen ja oman totuuden etsiminen, sitä en ainakaan vielä tiedä.

Viikonlopun sanomalehdet ovat ihania! On mukavaa saada aamulla ensimmäisenä käsiinsä tuhti lukupaketti, jonka seurassa voi nauttia kiireettömän aamupalan (eli juoda mukitolkulla teetä). Eilen Aamulehden perjantailiite Valon kansijutussa käsiteltiin ilmiötä nimeltä comeback. Lehti oli kysynyt 83 jo hajonneelta/lopettaneelta bändiltä, että milloinkas olisi comebackin aika. Aika moni sanoi, että ei milloinkaan. Mutta moni myös jätti tulevaisuuden avoimeksi - että ehkä joskus kenties vielä mahdollisesti. Herkesin jutusta sen verran nostalgiseksi, että laitoin Tehosekoittimen levyn soimaan.

Minusta on kiinnostavaa vertailla musiikkia ja kirjallisuutta taiteenaloina, ja erityisesti suhde mediaan on mielenkiintoinen. Voisiko vastaavan comeback-kyselyn tehdä kirjailijoille? Ei varmaankaan, sillä kuinka usein olette kuulleet, että kirjailija ihan virallisesti ilmoittaa lopettavansa kirjoittamisen? Kun Peter Hoeg julkaisi Näkymättömän tytön kymmenen vuoden tauon jälkeen, kukaan ei puhunut comebackista. Pidettiin itsestään selvänä, että Hoeg on kuluneina vuosina kirjoittanut romaaniaan, hionut ja kehitellyt sitä yhä paremmaksi. Oletus ei ole ollut, että Hoeg olisi lopettanut kirjoittamisen.

Toisaalta, musiikissa kaikki ei ole yhden tekijän varassa. Kirjailija luo yleensä melko lailla yksin - ei tule kirjallisia erimielisyyksiä kuin korkeintaan kustannustoimittajan kanssa, eikä kustantajan vaihto aiheuta vastaavia ongelmia kuin bändikavereiden vaihto.

Toinen suuri ero kirjailijoiden ja muusikoiden comebackien välillä on suhtautuminen. Valonkin jutussa tuli esiin, että menneisyyden suosikkiyhtyeiden paluun takaa pilkottaa raha. Paluu lavoille nähdään helposti eurojen ikävänä. Ehkä mielikuvissa musiikin tekeminen on paljon rahakkaampaa kuin kirjoittaminen, sillä en ole törmännyt vastaavaan ajatteluun kirjailijoiden kohdalla. "Siltä tuli uus novellikokoelma 15 vuoden tauon jälkeen. Taitaa olla jätkä rahan tarpeessa."

En kannata häpeämätöntä kaupallisuutta, mutta miksi taiteella ei saisi yrittää elää? Jos musiikki on ammatti, miksi sillä ei saisi tienata? Jos kitaristi X huomaa, että aamupuuroon ei ole varaa, lienee ihan järkipäätös palata studioon ja lavoille, mikäli sieltä irtoaa elanto. Vertailun vuoksi: Pertti Perusmies on putkimies. Eräänä päivänä Pertti kyllästyy työhönsä ja vaihtaa alaa - viljelee spelttiä, jakaa sanomalehtiä, opettaa laskuvarjohyppyä, kiertää maapallon ympäri tai kirjoittaa näytelmiä. Muutaman vuoden jälkeen Pertti huomaa, että hän a) kaipaa entistä työtään ja b) tarvitsee siitä ansaitsemaansa palkkaa. Pertti palaa putkimieheksi. Kuka tuolloin osoittelee Perttiä sormellaan, naureskelee ja sanoo, että taitaa olla jätkä rahan tarpeessa, tosi säälittävää hei?

Ehkä taiteeseen ammattina pitää suhtautua eri tavalla kuin muihin ammatteihin. Ja ehkä eri taiteenaloihin keskenäänkin pitää suhtautua eri tavoin. Olisipa kiintoisaa tutkia tarkemmin näitä "sääntöjä" - mitäköhän ne paljastaisivat asenteistamme?