Sain yllättävän kysymyksen sähköpostiini: opiskelija halusi tietää, mitkä klassikkoteokset olisi hyvä lukea. Luin kysymyksen uudelleen ja hain itselleni jättimukin teetä. Mitäpä tähän vastaisi?

Tunnustan melko avoimesti, että minua piinaa klassikkokammo. Kehitän välittömästi allergisia oireita, kun aletaan puhua suurista klassikkoteoksista - ja varsinkin, jos keskustelukumppani kertoo lukevansa vain ja ainoastaan klassikoita. Luultavasti kammoni johtuu joistain huonoista kokemuksista, kuten siitä, että yritin arviolta 16-vuotiaana lukea Nietzschen Näin puhui Zarathustra -teosta enkä päässyt kovin pitkälle. Tai että en tajunnut Hirvenhiihtäjien hienoutta vielä yliopistossakaan. Tai että (ja nyt tulee suuri tunnustus) en ole edelleenkään lukenut Tuntematonta sotilasta loppuun. (Kun en vain jaksa.) Eli olen ottanut käsiini klassikoita, joiden kanssa en ole viihtynyt. Ja kun minkäänlaista viihtymistä ei ole tapahtunut, eivät kirjojen mahdollisesti upeat ajatukset ole vaikuttaneet minuun. Olikohan se Kari Väänänen, joka aikoinaan sanoi, että ihminen on ensin saatava viihtymään, vasta sitten voi käydä varsinaiseen asiaan.

Mutta on niitä toisenlaisiakin klassikoita. Niitä, joiden parissa aika on rientänyt, jotka ovat saaneet sydämen tykyttämään nopeammin, jotka ovat sysänneet ajatukseni uusille urille ja jotka ovat jääneet kummittelemaan mieleeni pitkiksi ajoiksi. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi tällainen. Odotan malttamattomasti sen televisioversiota. Ryhmäteatteri tuo Saatanan näyttämölle tänä vuonna - siinäpä syy matkustaa Helsinkiin! Boccaccion Decamerone on mainio, Daniil Harmsin Sattumia naurattaa joka kerta.Eikä Aleksis Kiven tuotantokaan kylmäksi jätä: Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit ovat huikeaa kieltä, ja lukunautinto yllättää kerta toisensa jälkeen. Minna Canthin näytelmiin haluaisin tauon jälkeen palata, muistan niiden vahvat henkilöt ja yhteiskunnallisuuden. Samoin Niskavuori-näytelmät tekivät aikoinaan vaikutuksen niin juonenkäänteillään kuin henkilöhahmoillaan. Riittäähän näitäkin, hyviä kokemuksia.

En siltikään suostuisi lukemaan vain klassikkoteoksia. On ihanaa lukea aivan uutta kirjallisuutta. Pidän siitä, että tekstien ihmiset liikkuvat edes toisinaan samassa ajassa kuin minäkin, että kirjassa käsitellään jopa ajankohtaisia asioita. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta myös ajattomista teksteistä, jotka voisivat teemojensa puolesta kuulua mihin tahansa aikaan.

Klassikko-termi on hankala, sillä sen kanssa törmätään aina suhteellisuuteen. Kuka saa määritellä, mitkä teokset ovat klassikoita? Tutkijat, kirjailijat, kriitikot, kustantajat, lukijat? Kenellä edes on tarvittava tieto klassikon määrittelyyn? Perinteiset listat keskittyvät länsimaiseen kirjallisuuteen. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka monta upeaa intialaista, kiinalaista tai egyptiläistä kirjaa klassikkolistalle voisi nousta, sillä en ole juurikaan näiden maiden kirjallisuutta lukenut.

Tärkeintä on lukea. Uutta ja vanhaa, kotimaista ja käännettyä, kevyttä ja vakavaa, runoa ja proosaa, näytelmiä unohtamatta. Ja ajatella lukemaansa.