Hyvää joulunjälkeistä elämää, ihmiset! Piti toivottaa hyvät joulut blogissakin, mutta oli olevinaan muita kiireitä. Hyvää aikaa ei ole ikinä liikaa, siksi sitä sopii toivotella nytkin.

Vietin joulun Seinäjoella, kaupungissa, jossa olen asunut elämäni ensimmäiset 20 vuotta. Tapaninpäivä on perinteisesti ollut hyvä päivä tavata sellaisia tuttuja, joita ei muulloin tapaa. (Toinen vastaava tilaisuus vanhoihin koulukavereihin törmäämiseen on Provinssirockissa, josta pidän enemmän kuin tapsanpäivästä!) Istuinkin iltaa vanhan ystävän ja hänen miehensä seurassa eräässä paikallisessa baarissa. Juttua riitti, ihan kuin olisimme juuri eilen tavanneet, vaikka välissä olikin nelisen vuotta. Olo oli rento ja mukava, naurua riitti ja oli helppo puhua.

Siinä istuessamme paikkaan eksyi muitakin tuttuja - harvakseltaan, mutta toisinaan kuitenkin. Osan kanssa riitti pelkkä tervehtiminen, toisia piti halata pitkään, joidenkin kanssa vaihdettiin kuulumisia kaikessa rauhassa. Joidenkin kanssa oli heti helppo jutella, vaikka elämä onkin kuljettanut eri suuntiin jo vuosia sitten. Mutta vastaan tuli sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa tuntui, kuin olisimme muuttaneet eri planeetoille ja ryhtynet puhumaan eri kieltä. Tuli hämmentynyt olo: olenko todella joskus ollut läheinen tämän ihmisen kanssa? Onko meillä ollut puhuttavaa, olemmeko ymmärtäneet toisiamme? Olemmeko kohdanneet toisemme, hyväksyneet toisemme? Sillä nyt nuo tunteet olivat räikeän puuttuvia.

"Hei älä koskaan ikinä muutu", laulaa Egotrippi, ja sitä ennen iskelmässä komennettiin, että "koskaan et muuttua saa". Pelottavia ajatuksia, vaikka ymmärränkin niiden takana piilevän tunteen. Olen minäkin muuttunut. Kamalaa, jos en olisi! Sallin muuttumisen ystävillenikin, ei siitä ole kyse. Mutta jäin miettimään, miten joidenkin ihmisten kanssa muinoin olemassa ollut yhteys vain haurastuu ja hiutuu pois, eikä tilalle saa enää uutta. Olemmeko muuttuneet niin eri suuntiin?

En täysin niele sitä selitystä, että ihmiset vain kasvaisivat erilleen, kuten kliseinen parisuhde-eron syy kuuluu. Jos ihmisellä on ollut kymmenen vuotta sitten loistava huumorintaju (eli samanlainen kuin omani, hah), ei kai se noin vain vaihdu tai katoa? Tai jos ihminen on osannut keskustella, kuunnella ja argumentoida, voiko se muuttua muutamassa vuodessa?

Ehkä joidenkin ihmisten kanssa ystävyyttä kasassa pitävä lieka on alun perinkin ollut ohut. Sitä ei vain ole huomattu läheisemmän yhteydenpidon aikana, sillä jos tapaa toisen usein, voi haperompikin nuora riittää.

En sure sitä, että olen "kadottanut" joitain vanhoja ystäviäni. Ei minulla ole tarvetta pitää heitä väkisin lähelläni. Väkinäinen yhdessäolo ei anna mitään, se vain tekee olon kurjaksi ja eksyneeksi.

Ystäviin täytyy pitää yhteyttä, se on selvää. On arvostamista, että joskus lähettää kortin, kirjoittaa tekstiviestin, soittaa, laittaa sähköpostitervehdyksen, rimpauttaa ovikelloa pullapussi kassissa. Mutta ei koko ajan tarvitse muistuttaa, että hei, ystäviä ollaan. Hyvä ystävä taitaa tietää sen muutenkin. Miten muuten selitän sen, että joidenkin kanssa ei tunnu missään, vaikkei muutamaan vuoteen olisi kohdattukaan teekupin ääressä?

Mutta mistä sen voisi tietää, ketkä jäävät iäksi ja ketkä vain käväisevät elämässäni?