Musiikkipuolen ihmiset tekevät silloin tällöin cover-levyjä. Siis levyttävät jonkun muun jo aikaisemmin levyttämiä kappaleita. Näin ei voi tehdä ilman (hyvää) syytä, ainakin haastatteluissa artisti/bändi saa aina vastata kysymyksiin siitä, että kuinkas nyt tämmöiseen ratkaisuun päädyttiin. Että eikös omaa materiaalia ole vai mikä on meininki.

Muistan helposti muutaman viime vuosina ilmestynyneen cover-levyn, vaikken pidäkään itseäni kaikkein valveutuneimpana musiikki-ilmiöiden seuraajana:

Tori Amos: Strange Little Girls
Patti Smith: Twelve
Vesa-Matti Loiri: Ivalo ja Inari
Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja
Ville Leinonen: Hei!
Kristian Meurman: Ensiaskeleet

Nämä ovat siis kokonaan cover-levyjä, joukossa ei ole omia biisejä. Hivenen cover-levyä tavallisempaa lienee ujuttaa levylle yksi tai kaksi lainakappaletta, ikään kuin tribuutiksi - tai sitten vain kivaksi täytepalaksi. Biisilainan idea on käsittääkseni se, että kappaleeseen yritetään löytää jokin uusi näkökulma, tuoda musiikkiin jotain omaa ja uutta, ehkä löytää uusi tulkinta. Pahimmillaan coverit ovat pelkkää läpilaulantaa, ihan kivoja karaoketulkintoja. Parhaimmillaan uusi esitys avaa korvat ja antaa oivalluksen. Uusi versio voi korostaa jotain kappaleen puolta. Myös esittäjällä on väliä. Miettikääpä vaikkapa John Lennonin Working Class Heroa, josta uuden (ja mielestäni onnistuneen) version on tehnyt Green Day. Punkrock-bändi on oiva esittäjä luokkaeroista kertovalle kappaleelle. Lisäksi kappale on liitetty uuteen mutta yhä yhteiskunnalliseen kontekstiin - sille on annettu uusi elämä silläkin tavoin.

Joskus kappale kokee totaalisen muodonmuutoksen. Tori Amoksen versio Raining Bloodista on varsin erilainen kuin alkuperäinen. Patti Smithin versio Nirvanan Smells Like Teen Spiritistä on ehdottomasti tunnistettava, mutta mukana on yllättävä soitin: banjo.

Voiko kirjoittaja tehdä cover-kirjoja? Ei ehkä samalla tavalla kuin muusikko, mutta jotain covereihin viittaavaa kirjallisella kentälläkin on. Jari Järvelän Romeo ja Julia pohjautuu Shakespearen klassikkoon, mutta on tuotu selkeästi meidän aikaamme. Eikä William-setä kurki liikaa kirjan sivuilta. Decameronea uudestetaan aika ajoin. On tehty naisten Decamerone, mustien Decamerone, 2000-luvun Decamerone. Nabokovin Lolita on kirjoitettu uudelleen Lolitan näkökulmasta teoksessa Lolitan päiväkirja. Riina Katajavuoren mainio runokokoelma Kerttu ja Hannu tarkastelee klassikkosatua uusin silmin. Mutta ei kai näitä ihan covereiksi voi sanoa. Mikähän olisi coverin ja pastissin ero?