Ken on kurssilleni eksynyt, on tuskin välttynyt Daniil Harmsilta. Tai ainakin tuntuu, että olen kyseisen herran maininnut kerran jos toisenkin, lukenut tekstejä ääneen (kyllä, Harms sopii myös koulun aamunavaukseen) ja kirjoituttanut pastisseja.

Muistini lonkerot kopeloivat hämäryyttä ja uskovat löytäneensä hetken, jolloin Harms tuli elämääni. Seinäjoella asuessani olin aktiivisesti mukana harrastajateatterissa, ja tuolloin yksi meistä harjoitteli monologia - eli yhtä Harmsin lyhytproosatekstiä. Kyseinen teksti oli hyvin aggressiivinen, muistan, miten hyvältä kuulosti, kun alle parikymppinen tyttö hekumoi lavalla luita musertavista potkuista. Kun näen ihmisen lienee kyseinen teksti, siinä on mm. lause "Ihmisen naamaa on niin ihana hakata!" Meni kuitenkin vielä monta vuotta, ennen kuin ostin Sattumia-pokkarin itselleni Tampereen Lukulaarista (mainio divari, muuten!).

2192928.jpg

Harms on hillittömän hauska. Hänen tekstinsä ovat absurdeja, täysin odottamattomia. Purskahtelen nauruun jo siksikin, että jollain on pokkaa lopettaa tarina niin äkillisesti: "Siinä kaikki." Tai sitten tarina loppuu ennen kuin on ehtinyt alkaakaan, kuten teksti Uusi anatomia: "Erään pikkutytön nenään kasvoi kaksi vaaleansinistä nauhaa. Tapaus oli siinä mielessä harvinainen, että toisessa nauhassa luki 'Mars' ja toisessa 'Jupiter'. Mitäpä sitä juttua venyttämään, jos kaikki tuli jo kerrottua! Tai sitten Harms aloittaa jutun, mutta päättääkin yhtäkkiä lopettaa: "Taitaakin olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää."

Minua myös ihastuttaa väite, että Harms olisi vihannut lapsia - mutta silti hän kirjoitti lastenkirjoja. Niin, onko pakko rakastaa potentiaalista lukijakuntaansa voidakseen kirjoittaa heille?

Harms edustaa villiä, hulvatonta kirjoittamista, logiikan ja odotuksenmukaisuuden hylkäämistä. Ei maailmammekaan kovin selkeä ole, miksi siis kirjallisuuskaan aina.

Daniil Harms: Sattumia. Suom. Katja Losowitch. Wsoy, 1. painos ilmestyi vuonna 1988.