Jollain tapaa luen Eeva Kilven Naisen päiväkirjan samaan kategoriaan kuin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Omaelämäkerrallisuus ja vaikeiden asioiden käsittely naisnäkökulmasta yhdistävät teoksia, vaikka tokikaan ne eivät identtisiä ole.

 

Toisen päiväkirjan - olkoon se miten toimitettu, kaunokirjallistettu, siivottu, fiktiivinen tahansa - lukemiseen liittyy aina pieni jännitys, tirkistelykin. Saanko varmasti lukea? Miksi saan lukea? Onko minulla oikeus (tietyissä tapauksissa) lukea päiväkirja faktamaisempana kuin ns. normaalifiktio? Tavallaan nämä kysymykset eivät ole olennaisia, mutta ovatpa ne kuitenkin. Ainakin kiinnostavia.

 

Naisen päiväkirja on välillä hätkähdyttävän avoin. Ja päiväkirjamaiseen tapaan se on välillä hivenen pitkästyttäväkin, sillä samat asiat toistuvat ja toisinaan kirjoittajan havainnot eivät ole lukijan kannalta hirmuisen kiinnostavia. Mutta kirja kantaa silti. Juuri arkisuus, pohdiskelut, verkkainen rytmi luovat sille ominaisen tunnelman ja sisällön. Naisen päiväkirjassa kaivataan toista ihmistä niin keskusteluun kuin seksiin, kamppaillaan äitiyteen liittyvän väsymyksen kanssa (onko pakko aina jaksaa olla äiti? vaikka lapset ovat jo vanhoja?), koetetaan kirjoittaa uutta tekstiä ja kohdataan mökille tulevia ihmisiä. Ihmiset ovat rakkaita ja väsyttäviä, omien rajojen piirtämistä pitää harjoitella yhä uudelleen ja uudelleen.

 

Naisen päiväkirja antaa paljon tarttumapintaa. Luen mielelläni kirjoja kirjoittamisesta, sillä se on kuin vertaistukea. Työtavat ja ongelmat eivät välttämättä ole samoja omieni kanssa, mutta silti se, että voi melkein keskustella toisen kirjoittavan ihmisen kanssa, on välillä tarpeen. Naisen päiväkirja tarjoaa peilin monille muillekin tunteille. On helpottavaa, että joku kirjoittaa vaikeista ja monimutkaisista asioista. Kuten vaikkapa siitä, miten rasittavia ihmiset välillä ovat. Ja silti heitä kaipaa, silti heidän lähellään haluaa olla. Mutta miten pitää omat rajat selvillä?

Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja. WSOY 1978.