Vein eilen itseni päiväretkelle Helsinkiin. Olin ihaillut töihin tullutta esitettä Valokuvataiteen museon uudesta näyttelystä ja päätin, että tuota en päästä ohitse. Ja täysin selvää oli sekin, että näyttely piti saada nähdä yksin. Sosiaalista elämää sitten sen jälkeen.

Menkää, menkää, menkää näkemään ja kokemaan Pentti Sammallahden kuvat! Olen muutenkin mustavalkokuvien rakastaja, ja nämä kuvat saivat minut rakastumaan syvemmin. Olisin halunnut vaikka kuinka monta kuvaa kotiini. Kauneutta ja huumoria, tarinallisia kuvia. Valitettavasti kuvia ei ollut postikortteina, mutta näyttelyvihkosen hankin, ja aion kuljettaa sitä laukussani. Voin palata kuviin, ilahduttaa mieltäni kesken päivän.

Olen surkea suunnistamaan pääkaupungissa, joten paluumatka Kaapelitehtaalta keskustaan oli suorastaan seikkailullinen (jos nyt pieni liioittelu sallitaan), kun pompin ratikasta toiseen ja välillä köpöttelin pitkin katuja, joilla muistelin ehkä joskus olleeni ja joiden nimissä oli jollain tapaa tuttu kaiku. Nauratti, kun kaikki muut ihmiset näyttivät niin määrätietoisilta, siltä, että heillä ei voi olla pienintäkään epäilystä omasta sijainnistaan. Minun hartain toiveeni oli, että kengät olisivat mukavat jalkoihin. Olivathan ne.

Puistot ovat nyt niin kauniita. Ihan keltaisia. Mietin, olisinko halunnut kulkea puistossa jonkun kanssa. Ehkä.

Näyttelyn jälkeen olin valmis tapaamaan ihmisiä. Ostin teetä, sain julmetun hidasta ja innotonta palvelua kahvilassa, jaoin kuulumiset ystävän kanssa, koin ihanan ajattomuuden tunteen, kun ei ollut kiire yhtään mihinkään.

Ja sain loistavan yllätyksen! Kohtasin odottamatta ystävän, jota en ollut nähnyt ehkä kymmeneen vuoteen. Kahville (aivan, join vaihteeksi ihan oikeaa kahvia) ja kuulumispäivittelyyn siis. Ystävän kokemukset ja viisaat sanat tekevät pesää mieleeni, tämä taisi olla mitä tarpeellisin ja uutta luovin tapaaminen.

Ennen kotiinpaluuta halusin vielä olla itsekseni. Oli tarkoitus kirjoittaa kahvilassa jo päivällä, mutta en ehtinyt. Halusin viedä itseni lasilliselle Oosteriin  (ja mitäh, se kuuluu Avecra-ketjuun?!). Juuri minulle sopiva vapaa pöytä löytyi helposti, sain punaviinilasilliseni ja kirjoitin raakatekstiä muistikirjaan tunnin. Viimeinen tunti meni juuri kuten halusinkin: vain minä ja muistikirja, ei samaan pöytään tunkevia ihmisiä, ei enää yhtäkään tuttua eikä uusiksi tuttavuuksiksi haluavia, ei kysymyksiä. Kirjoittamisen aihe ei ollut kevyt, mutta siitä oli mahdollista kirjoittaa, kun muu ympärillä oli niin helppoa sillä hetkellä.

Elämä on kummallista. Niin kevyttä ja niin raskasta, samaan aikaan. Heilahtelen mukana, ei tältä keinulaudalta poiskaan voi hypätä.