Paikka, joka voi sisältää ihan mitä vaan. Paikka, joka herättää tunteita. Kirppis.

Olen välillä koettanut kiertää kirpputoreja jokin tietty hankinta mielessäni. Joskus onnistaa, mutta yleensä löydän jotain ihan muuta. Kuten kuusi kappaletta vaaleanpunaisia liköörilaseja. Tai ruokapöydän ja neljä tuolia (joista yksi on vähän rikki, mutta sitä en heti tajua, vaikka se lukee hintalapussakin). Tai kullanhohtoisen boleron. Tai kitaran, joka on soittokelvoton mutta muuten kaunis esine.

Kirpputorit ovat aarreaittoja - ja romulaareja. Siksi ne kai kiehtovat. Samassa paikassa voi olla mielettömiä löytöjä ja täysin käsittämättömiä härpäkkeitä. Välillä ihmettelen, miten joku on voinut tuoda tällaisia esineitä myytäväksi. Ihmettely voi johtua sekä tavaran rikkinäisyydestä, turhuudesta, upeudesta että mykistävyydestä. Kirpputorit luovat henkilökuvia. Mitä tapahtui Ritvalle ja Pentille, joiden nimillä koristettu maljakko on nyt kaupan eurolla? Miksi Tuula myy runokirjan, jonka Heikki on antanut hänelle joululahjaksi vuonna 1985? Mikä lopetti myyjän ompeluharrastuksen, kun pöytä on täynnä käsityötarvikkeita parin euron pusseihin koottuna?

Hintojen tutkiminen on oma hupinsa. Lohjennut kahvikuppi, muka viisi euroa! Nyppyinen poolo seitsemän, ei tule kauppoja. Näin hieno laukku, vain kolme euroa? Mikä tuo kangas on - pakko saada, ja vain kympin... Ja minähän en vitosta noin kuluneista kengistä maksa.

Kirppis ei saa olla liian suuri, muuten alkaa ahdistaa. Sillä kaikki nurkathan on kierrettävä, ettei joku ainutlaatuinen aarre jää löytämättä. Kierroksen jälkeen kädet tuntuvat hieman tahmeilta ja pää kaipaa raittiimpaa ilmaa. Mutta kenties jotain yllättävää on tarttunut mukaan.

Löytämisen ilo - vaaraton, moderni versio saalistamisesta. Inhimillisyyden kirjo. Ja - pieni ajatus siitä, josko vaikka maailma pelastuisi, edes hitusen, kun ei ostakaan uutta vaan antaa jatkoajan toisen hylkäämälle.