Määrittelin joskus itseni kerrassaan ihastuttavaksi kerrostalonaapuriksi - olinhan sinkku ja minulla oli koira & piano. Nyt noista on jäljellä se kovaäänisin. Piano. Kerrottakoon, ettei oma lauluääneni kaikkein vaimeimmasta päästä ole, joten yhdessä pianoni kanssa pystyn luultavasti tunkeutumaan naapureideni koteihin läpi väliseinien. Olen pahoillani, naapurit - mutta luultavasti olen parempi naapuri, jos saan välillä laulaa ja soittaa.

Laulaminen tekee hyvää. Se avaa jotain. Se poistaa epämääräisen pahan olon. Se hoitaa.

Laulan etenkin automatkoilla iPod-duettoja milloin Jonna Tervomaan, Freddie Mercuryn tai vaikkapa John Lennonin kanssa. Autossa on hyvä laulaa, jostain syystä oma ääni kuulostaa mainiolta piskuisessa kopissa.

Mutta silti avaavinta on laulaa pianon ääressä, soittaa samalla itse. Ei muita ääniä häiritsemässä, toisaalta välillä lisähaastetta nuotissa pysymiseen, kun ei voikaan seurailla, että mites se laulaja tämän kohdan vetääkään...

Laulan julkisesti todella harvoin. Lasketaanko sukulaisten hautajaiset julkisiksi tilaisuuksiksi? Mutta olen joskus ollut ihan keikallakin. Nyt se tuntuu kovin, kovin kaukaiselta... Pitäisiköhän aloittaa karaokeharrastus? Vai riittäisiköhän, että naapurit pääsevät kuulemaan konsertteja, ihan ilmaiseksi ja ihan silloin kun minä tahdon?