Kalenterini (se ihana ja ilahduttava) väittää ihan pokkana, että tänäänkin liputetaan suomen kielelle ja Kalevalalle. Sopii minulle, mutta muu maailma jätti väliin. Enkä kyllä itsekään liputtanut, mutta juhlistin suhdettani kieleen - tietenkin kirjoittamalla. Kiittelen itseäni vuolaasti siitä, että ilmoittauduin kirjoittajakurssille. Tuntuu hyvältä olla pöydän toisella puolella, työstää omaa ja ottaa harjoituksia vastaan.

Viikonloppunakin kirjoitin raakatekstiä. Ja luin vähemmän raakaa. Miten on mahdollista, etten ole lukenut Hannu Väisästä aikaisemmin? Vanikan palat on huikean hieno! Olen jo ilahduttanut kanssaihmisiä siteeraamalla kirjaa ääneen, enkä usko, että ääneenluettavat kohdat ovat vielä lopussa. Sisäinen Klonkkuni hykertelee, kun hyllystä löytyvät trilogian kaksi muutakin osaa. My precious.

Kirjoitus- ja lukuhetket sulostuvat lisää, kun vihdoinkin löysin etsimäni. Saanen esitellä, tässä se nyt on: pieni ja soma teepannu.

Se on juuri sopiva. Ja se suostuu keittämään vettä liedellä. Ja sillä on jo kummitätikin (kiitos ja terveisiä, Merja!). Se odotti minua Valtterin kirpputorilla Helsingissä. Tänään se sai keittää vettä chai-teetä varten. Kyllä, me tulemme toimeen vallan mainiosti.

Ei enää teetä tänä iltana, kirjoittamisetkin on ehkä kirjoitettu tältä päivältä. Mutta lukea voisi vielä. Sitä Väisästä.