Työhuoneen ikkunasta näkee komeita jääpuikkoja. Työmatkalla vielä komeampia, taidemuseon räystäillä. En silti haluaisi mennä niiden alle. Minun puolestani kevät saa tulla ja viedä jäät, puikot ja kinokset mennessään. Tämä talvi on ollut riittävän talvinen, olen valmis seuraavaan vuodenaikaan.

Sain viime viikolla Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen -kirjan (Teos 2012). Luin kahdessa päivässä. Olisi mennyt yhdessäkin, mutta oli ihanaa jakaa nautinto kahdelle päivälle. Myönnetään, voisin lukea loputtomiin kirjailijoiden näinkirjaniovatsyntyneet-tyyppisiä kirjoja, vaikka niissä samankaltaisuuksia onkin (välillä kirjoittaminen ei suju, välillä sujuu mahtavasti, sekaan sattumuksia arjesta). Mutta yhtäläisyyksistään huolimatta jokainen tarina on eri. Jokainen antaa jotain minulle, toiselle ja toisenlaiselle kirjoittajalle.

Peuran kirjassa vaikuttavaa on avoimuus. Rehellisyys. Se, miten rohkeasti hän katsoo ja kuvaa itseään. Ja kirjoittamisprosessia.

Ja kuten hyvä on, kirjassa on myös sitaattikohtia, sellaisia, joita jää toistelemaan, miettimään, kantamaan mukanaan, punnitsemaan. Kuten tämä:

"Joogaopettaja Nina arveli, että minun on vaikea päästä joogassa tavoiteltuun tyhjyyden tilaan, kun työni perustuu ajattelulle.

Hän oli väärässä. Ei perustu. Jos taiteellinen työni perustuu ajattelulle, teen huonoa työtä. Parhaimmillani olen aivottomana. Pyrin olemaan suodatin, kanava omalle alitajunnalleni ja toisten alitajunnoille. Kanava jollekin, josta en tiedä."

Taidan olla samaa mieltä. Kirjoittaessa ei kannata ajatella. Sitä ennen ja sen jälkeen kannattaa.