Viikonlopun sanomalehdet ovat ihania! On mukavaa saada aamulla ensimmäisenä käsiinsä tuhti lukupaketti, jonka seurassa voi nauttia kiireettömän aamupalan (eli juoda mukitolkulla teetä). Eilen Aamulehden perjantailiite Valon kansijutussa käsiteltiin ilmiötä nimeltä comeback. Lehti oli kysynyt 83 jo hajonneelta/lopettaneelta bändiltä, että milloinkas olisi comebackin aika. Aika moni sanoi, että ei milloinkaan. Mutta moni myös jätti tulevaisuuden avoimeksi - että ehkä joskus kenties vielä mahdollisesti. Herkesin jutusta sen verran nostalgiseksi, että laitoin Tehosekoittimen levyn soimaan.

Minusta on kiinnostavaa vertailla musiikkia ja kirjallisuutta taiteenaloina, ja erityisesti suhde mediaan on mielenkiintoinen. Voisiko vastaavan comeback-kyselyn tehdä kirjailijoille? Ei varmaankaan, sillä kuinka usein olette kuulleet, että kirjailija ihan virallisesti ilmoittaa lopettavansa kirjoittamisen? Kun Peter Hoeg julkaisi Näkymättömän tytön kymmenen vuoden tauon jälkeen, kukaan ei puhunut comebackista. Pidettiin itsestään selvänä, että Hoeg on kuluneina vuosina kirjoittanut romaaniaan, hionut ja kehitellyt sitä yhä paremmaksi. Oletus ei ole ollut, että Hoeg olisi lopettanut kirjoittamisen.

Toisaalta, musiikissa kaikki ei ole yhden tekijän varassa. Kirjailija luo yleensä melko lailla yksin - ei tule kirjallisia erimielisyyksiä kuin korkeintaan kustannustoimittajan kanssa, eikä kustantajan vaihto aiheuta vastaavia ongelmia kuin bändikavereiden vaihto.

Toinen suuri ero kirjailijoiden ja muusikoiden comebackien välillä on suhtautuminen. Valonkin jutussa tuli esiin, että menneisyyden suosikkiyhtyeiden paluun takaa pilkottaa raha. Paluu lavoille nähdään helposti eurojen ikävänä. Ehkä mielikuvissa musiikin tekeminen on paljon rahakkaampaa kuin kirjoittaminen, sillä en ole törmännyt vastaavaan ajatteluun kirjailijoiden kohdalla. "Siltä tuli uus novellikokoelma 15 vuoden tauon jälkeen. Taitaa olla jätkä rahan tarpeessa."

En kannata häpeämätöntä kaupallisuutta, mutta miksi taiteella ei saisi yrittää elää? Jos musiikki on ammatti, miksi sillä ei saisi tienata? Jos kitaristi X huomaa, että aamupuuroon ei ole varaa, lienee ihan järkipäätös palata studioon ja lavoille, mikäli sieltä irtoaa elanto. Vertailun vuoksi: Pertti Perusmies on putkimies. Eräänä päivänä Pertti kyllästyy työhönsä ja vaihtaa alaa - viljelee spelttiä, jakaa sanomalehtiä, opettaa laskuvarjohyppyä, kiertää maapallon ympäri tai kirjoittaa näytelmiä. Muutaman vuoden jälkeen Pertti huomaa, että hän a) kaipaa entistä työtään ja b) tarvitsee siitä ansaitsemaansa palkkaa. Pertti palaa putkimieheksi. Kuka tuolloin osoittelee Perttiä sormellaan, naureskelee ja sanoo, että taitaa olla jätkä rahan tarpeessa, tosi säälittävää hei?

Ehkä taiteeseen ammattina pitää suhtautua eri tavalla kuin muihin ammatteihin. Ja ehkä eri taiteenaloihin keskenäänkin pitää suhtautua eri tavoin. Olisipa kiintoisaa tutkia tarkemmin näitä "sääntöjä" - mitäköhän ne paljastaisivat asenteistamme?