Huhtikuu on alkanut merkillisen ristiriitaisissa tunnelmissa. Olen suorastaan zeniläisen tyyni, mutta stressaan itseni varhaisaamuheräileväksi raunioksi. Olen rauhallinen, mutta en osaa olla paikoillani. Kaipaan yksinäisyyttä, mutta janoan päästä rakkaiden ihmisten seuraan. En ehdi mitään ja ehdin kaikkea. Ole tässä nyt sitten. Ja olenkin.

Viime viikon olin pakomatkalla. Päätin, että ei ole pakko asua viemäriremontin aikana kotona, jos ei halua. Lähdin etelään.

Huomasin (opin?) joitain asioita. Kuten, että runo päivässä on aika mukava tapa haastaa itsensä kirjoittamaan edes vähän. Että Mikko Rimmisen Nenäpäivä on loistava kirja ja Irma kipeäätekevän inhimillis-sympaattinen hahmo. Että Pasilan asema on masentavan ankea. Että Pasilan aseman K-kaupasta saa mukavia eväitä. Että ilman Hesariakin voi aloittaa aamunsa. Että yhdessä on parasta (vaikka tämän kyllä tiesin aikaisemminkin). Että aina kannattaa askarrella jotain kivaa ja hölmöä. Että huonot jutut eivät lopu, jos seura on hyvää. Että suomalaisen sananlaskun mukaan pieru on paskan postimies (kertoi sitaattikirja). Että ihminen voi kaivata kudinta, jos on viikon siitä erossa. Ja ehkä vielä joitain muitakin asioita.