Yritän koota rohkeutta luopumiseen. Minulla on melko paljon kirjoja. Ei liikaa - niinhän ei voi käydä - mutta ehkä silti voisin luopua joistain opuksista, niistä, joita en kuitenkaan enää lue. Ja jos jostain syystä haluaisinkin lukea ne uudelleen, voisin ehkä hakea ne kirjastosta. Ihan jokaista nidettä minun ei ole pakko omistaa. Tai näin yritän ainakin vakuuttaa itselleni.

Luopumisen syyt ovat hyvät ja kauniit. Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjastossa ei ole juurikaan kaunokirjallisuutta, vaikka talossa toimiikin Pohjanmaan kirjoittajakoulu (=PKK). Kirjaston kokoelmista löytyy lähinnä Mika Waltarin pienoisromaaneja, ja Viljo Kajavaakin siellä taisi olla. Kunnia näille sanataitureille, mutta minusta olisi mukavaa, jos PKK:laiset saisivat muutakin luettavaa. Opistolta on kuitenkin matkaa Ilmajoen kirjastoon, joten mikä ilo, jos kaunokirjallisuutta saisi lähempääkin.

Olen siis päättänyt kuljettaa Opistolle omasta kirjahyllystäni ne kirjat, joita ilman voisin kuvitella tulevani toimeen. PKK:n luokassa on kaappitilaa sen verran, että jonkinkokoisen sivukirjaston sinne voi perustaa - eihän kuitenkaan ole tarkoitus hankkia kaikkea fiktioksi luokiteltavaa. "Kirjasto" karttuisi lahjoituskirjojen myötä - on siis suotavaa, että lisäkseni muutkin tyhjentelisivät kirjahyllyjään kirjoittajalinjalaisten iloksi. (Vink, vink!)

Mutta miksi, oi miksi olen niin kiinni jokaisessa omistamassani niteessä? Miksi on niin vaikeaa laittaa ne kertaalleen luetut (mutta silti aivan mainiot) kirjat kassiin ja kantaa kassi Opistolle? On helpompaa nimetä ne kirjat, joista en suostu luopumaan kuin pinota kirjat, jotka voin laittaa kiertoon.