Aamulehden Jälkipuheet-sarjassa AL:n kutsuma vieras kommentoi yhtä näkemäänsä Teatterikesän esitystä. Eilisessä Aamulehdessä kommentaattorina toimii tutkija Anna Kontula. Hänen kritiikkinsä kohteena on Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus. En ole nähnyt kyseistä näytelmää, vain lukenut, että se sijoittuu 1990-luvun alun Viroon ja keskeisiä henkilöitä ovat mafiaa pakeneva nuori prostituoitu ja hänen tätinsä (joku sukulaisnainen on kyseessä, tarkempaa sukusuhdetta en muista). En siis voi antaa omaa kritiikkiäni näytelmästä.

Kontula sen sijaan on nähnyt näytelmän ja kertoo mielipiteensä: "Ihmisen, joka ei tiedä mitään prostituutiosta tai kommunismista, ei pitäisi niistä kirjoittaa." Kontula kritisoi näytelmän antamaa kuvaa prostituutiosta - Puhdistuksen antama kuva oli ilmeisesti liian negatiivinen, väkivalta ja julmuudet korostuivat liikaa.

Mutta tuo "jos ei tiedä jostain, ei siitä pidä myöskään kirjoittaa" -ajatus mietityttää enemmän kuin pelkkä näytelmän kritiikki. Ehkä näinkin - jos ei todellakaa tiedä mitään, on kenties parempi olla kirjoittamatta aiheesta. Varsinkin, jos aikoo kirjoittaa artikkelia tai esseetä. Mutta voidaanko sanoa, että esim. Sofi Oksanen ei tietäisi mitään prostituutiosta tai kommunismista? En väitä, että Oksanen olisi prostituoitu tai kommunisti, mutta varmasti hän on tehnyt taustatyötä näytelmäänsä varten. Ja hyvänen aika, hänhän on elänyt Virossa kommunistisena aikana!

Se, että Puhdistuksen Zara kokee prostituution negatiivisena asiana, että hänen elämässään on paljon väkivaltaa, on yksi näkemys aiheesta. Jollekin toiselle kokemukset prostituutiosta voivat olla myönteisempiä, edes hetkittäin. Kokemukset samasta asiasta voivat vaihdella ääripäästä toiseen. Pitäisikö näytelmässä valita kultainen keskitie, poimia aineksia hyvästä ja pahasta, että saataisiin mahdollisimman monipuolinen näkemys? Vai typistyisikö monipuolisuus liialliseksi korrektiudeksi ja tasapuolisuudeksi?

Jos laajennetaan reviiriä hiven Kontulan kommentin ulkopuolelle, päästään seilaamaan niille paljon pelätyille vaarallisille vesille. Saako kirjoittaja kirjoittaa muusta kuin sellaisesta, jonka on itse kokenut - tai jota on pitkään ja hartaasti, vuosikausia tutkinut? Tämähän on sanataidekursseillakin usein esiin pomppaava kysymys, johon riittää erilaisia vastaajia. Pitäisikö kirjoittaa vain sellaisesta, jonka on itse kokenut?

Minä en usko tuohon. Ei dekkarikirjailijan tarvitse tehdä murhaa voidakseen kirjoittaa dekkarin. Ei ole pakko elää 1400-luvun lailla voidakseen kirjoittaa historiallisen romaanin. Mikään välttämättömyys ei myöskään ole mennä naimisiin ja erota, jotta pystyisi kirjoittamaan tarinan eronneesta naisesta/miehestä. Eikä tarvitse nähdä työmatkallaan kääpiöitä tahi keijuja, ennen kuin voi kirjoittaa fantasiaa. Taustatöihin kyllä uskon, lujastikin. Joskus on käveltävä kirjastoon, googlattava, soitettava ystävälle/äidille/isoisälle/opettajalle/ortodoksikirkkoon, että saisi faktoja selville. Mutta faktat eivät riitä. Tarvitaan taitoa ja mielikuvitusta, että faktat alkaisivat elää, muuttuisivat kaunokirjallisuudeksi ja sitä kautta, yhtä aikaa sekä menisivät lähemmäs että loitommas todellisuudestamme. Se, että käskisi kirjoittajan kirjoittaa vain siitä, minkä on itse kokenut, on lähes sama kuin käskisi kirjoittajan lopettaa kirjoittamisen. Jopa omaelämäkerrallisissa teoksissa joudutaan turvautumaan faktojen tarkistamiseen, mielikuvitukseen - kaunokirjallistamiseen.