Risto Rasan runot aiheuttavat aina lämpimän läikähdyksen rinnassani. Rasan runot näyttävät maailman toisin - tai juuri niin kuin se oikeastaan onkin. Pientä, lähellä olevaa, arkista. Ja niin kovin osuvaa. En osaa valita Rasan kokoelmista merkittävintä, siksi nostan esiin kootut runot Tuhat purjetta.

Luulenpa, että ensimmäinen kosketukseni Rasan runoihin tapahtui kalenterin kautta. 1990-luvulla sain Tempo-kalenterin, jossa oli joka viikolle jokin aforismi tai pieni runo, kuvan kera. Ehkä Rasan runot oli katsottu sopivan lyhyiksi, ehkä kalenterin kokoajalla oli erityinen mieltymys Rasan runoihin. Yhtä kaikki minä rakastuin.

Pidän Rasan runojen välähdyksenomaisuudesta, siitä, miten pieneen hetkeen tai ilmiöön tiivistyy niin paljon. Ilahdun aina uudelleen siitä, että runot ovat niin selvästi hyvän puolella. Kyynisyyttä niissä ei ole. Luontosuhde on tärkeä, samoin tietty sisäinen rauha. Tuhat purjetta vie pois kaupungista - tai näyttää, että urbaaninkin elämänmenon keskellä on luontoa, kasveja, kauneutta.

 

Olen iloisella päällä,

voimistelen lattialla

ennen nukkumaan menoa.

Vuoteessa kerron sinulle

miten me elämme:

jos riitelemme, niin vähän vain,

ettei kasva torahampaat.

(Kokoelmasta Kaksi seppää, 1976)

 

En tiedä, kummista pidän enemmän, parisuhderunoista vai luontorunoista (ja voiko niitä aina erottaa toisistaan?). Äskeinen ihmissuhderuno on hellyttävä, sellainen, jonka luettuani ajattelen, että noin sen pitäisikin mennä. Ilman torahampaita. Tai tämä seuraava:

 

Odotan sinua takaisin.

Kulkisimme kaikki tutut paikat

ja ne tuntuisivat minusta

melkein uusilta.

(Kokoelmasta Metsän seinä on vain vihreä ovi, 1971)

 

Monissa runoissa parisuhde on hurmaavan seesteisessä tilassa. Ollaan yhdessä, rakastetaan, näin on hyvä. Toinen on yhtä aikaa tuttu ja ihmeellinen.

Luontorunoihin liittyy usein jokin toisinnäkeminen, kuten vaikkapa tässä:

 

Kesä.

Hyttynen hoitaa

heinänuhaani akupunktiolla.

(Kokoelmasta Rantatiellä, 1980)

 

Tai sitten runossa havahdutaan johonkin. Sellaiseen, että runon luettuaan nyökkää, että noinhan se on, en vain ollut aikaisemmin ymmärtänyt sanoa sitä:

 

Linnunäänten joukossa

on yksi surullinen.

Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita.

(Kokoelmasta Metsän seinä on vain vihreä ovi, 1971)

 

Minulle Rasan runot ovat toivorunoja. Ne kääntävät huomion siihen, millä on oikeasti väliä: puut, laineet, perhoset, Sinä.

 

 

Risto Rasa: Tuhat purjetta. Kootut runot. Kokoelma on ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan kustantamana 1992.