Hengissä. Eikä vain siten, että selviydyn, vaan siten, että oikeasti tuntuu siltä, että olen elossa. Talvet ovat vuosi vuodelta kamalampia. Kumpi koettelee enemmän, pimeys vai kylmyys, en tiedä. Mutta kammottavaa se on. Olen yhä oudon väsynyt, iltaisin haluan nukkumaan tavallista aikaisemmin.

Mutta nyt näkyy valoa. Ja se tuntuu myös. Aamut ovat parempia kuin aikoihin. Ehkä en haluakaan vielä verhoja makuuhuoneeseen, ehkä haluankin saada kaiken valon heti kun mahdollista.

Eilen aamulla maailma oli vielä varsin keväinen, kun tapasin runoilijan hautausmaalla kello 7.15 (kyllä, tämä on niin hurmaava fakta, että täytyyhän se jakaa). Muutama pieni lumihiutale leijui maahan, mutta emme välittäneet sellaisesta, vaan puhuimme tärkeämmistä asioista. Sitä paitsi aamu oli valoisa. Iltapäivällä matkustin työpäivän jälkeen junalla kotia kohti. Näin ihan liikaa valkoista. Kotikaupungissa valkoista oli jo aika paljon. Uskon, että tämä on tilapäinen takapakki. Talvi uhoaa viimeisiään, mutta ei se keväälle mitään mahda. Ehkä on niin, että ilman pimeyttä talvi ei pääse riehumaan koko suurudellaan.

Tänään aion olla suorittamatta mitään. Teen mukavia asioita. Aurinkoa tervehdin jo.