Miten soma, miten maukas, miten hurmaavan vihreä, miten outo, miten hankala! Siis avokado. Kyseinen hedelmä oli minulle vain kuvista tuttu pitkään, kunnes yhteinen taipaleemme alkoi haparoiden kymmenisen vuotta sitten. Tai silloin muistan sen alkaneen. Ensimmäisen avokadon ostaminen oli lähes jännää - mistä sen nyt sitten tietää, että se on kypsä?

Sama jännitys tosin jatkuu edelleen. Määrittelen avokadon hankalaksi, koska sitä se on. Ensin raaka, mutta hyvin nopeasti jo liian kypsä, masentavan ruskea sisältä. Yritän kokeilla kuorta, painaa varovasti - onko se nyt vielä liian kova? Lörtsö? Sellainen kuin pitääkin? Mutta oi onnea, kun halkaisee juuri sopivan kypsän avokadon, miten kaunis sen vihreä sisus on, miten pehmeä, kermainen, herkullinen...

Muutama vuosi sitten kokeilin laittaa avokadon kiven multaan. Se kasvoi! Sain puolimetrisen hujopin, joka ei suostunut haaroittumaan vaan puski sinnikkäästi pitkää ja honteloa varttaan ylöspäin eikä halunnut kantaa latvassaan muutamaa lehteä enempää. En enää muista, mitä raukalle tapahtui - paleltuiko, unohtuiko kuivumaan, kuoliko muuten vaan. Mutta kokeilu oli hauska.

Viikonloppuna ostimme pussillisen avokadoja, jotka saivat kypsyä keittiössä. Minusta ne näyttivät ihan pikkuisilta olioilta, laumaeläimiltä, jotka möngertävät keskenään sokeina. Siinä oli jotain hyvin sympaattista. En kuitenkaan tuntenut itseäni julmaksi murhaajaksi, kun aloin popsia otuksia sitruunamehulla höystettynä.