Sain Hannu Luntialan esikoisteoksen, novellikokoelman Hommes, heti sen ilmestyttyä. Kirjoitin siitä arvostelun. Ihastuin kirjaan oitis. Luntiala on kielitaituri, hän kokeilee useaa eri tyyliä ja kertomisen tapaa novelleissaan. Yksi novelli on keksittyä katalaanin kieltä, toinen maahanmuuttajasuomea. Välillä pisteet unohdetaan, sitten palataan tavallisempaan välimerkittelyyn. Joku kriitikko suhtautui moiseen tyylikirjoon nuivasti ja mietti, mikä nyt sitten on Luntialan omin tapa kirjoittaa. Minä puolestani ajattelin, että ehkä juuri tämä villi kokeilunhalu on kirjoittajalle mieleisintä. Kuka on sanonut, että novellikokoelman kaikkien tekstien on oltava samantyylistä kieltä?



Novelleja yhdistää väljästi se, että jokaisen päähenkilö on mies. Mitään miesmanifestia kokoelmassa ei esitetä - jos ei mieheyden moninaisuuden esittäminen sitten ole sellainen.

 

Pidän myös siitä, että monessa novellissa on selkeä ja yllättävä käänne. Yllättyminen on niin mahtavaa!

 

Olen lukenut Luntialan muutkin teokset, mutta tämän ensimmäisen erityisasema ei ole horjunut. Taitavasti kirjoitettuja novelleja, jotka ilahduttavat, naurattavatkin - ja on niissä sisältöäkin, kuulkaas!

 

Hannu Luntiala: Hommes. Tammi 2006.