Olin minä siitä kuullut. Mutten tajunnut, että runokokoelma voisi osua näin lujaa, sivu ja runo toisensa jälkeen.
Märta Tikkasen ehkä tunnetuin teos, runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina, on pysäyttävän paljas. Nimen ironia, runojen suoruus, tunteiden – niidenkin, joita moni häpeää – paljaus. ”Kirjoita siitä, mikä satuttaa”, on joku joskus neuvonut. Tikkanen teki niin. Ja hyvä että teki.
Oma kappaleeni on divarista ostettu. Minua liikutti siihen kirjoitettu omistuskirjoitus: ”24.12 -78 Harrilta”. Käsiala on pientä ja siistiä, i:n piste on pallo. Teksti on vinossa, nousee ylöspäin. Olen miettinyt monta kertaa, kuka tämä Harri oli, kenelle hän kirjan antoi – ja tajusiko hän, millaisen kirjan antoi. (Ainakin kerran olen teettänyt tästä kirjoitusharjoituksenkin: keksi Harrin ja runokirjan tarina – kuka hän oli, miksi tämä kirja, ja miksi kirja päätyi divariin.) Lukiko Harrin ystävä tai rakastettu kirjan? Mitä hän siitä ajatteli? Kirja on kuitenkin kolmas painos, sen kansiliepeessä on otteita arvosteluista. Voi Harri, olitko rakastunut, kun annoit kirjan? Vai oliko kokoelma toivelahja? Omistuskirjoitus ei ole hurjan persoonallinen, siinä ei ole sydämiä tai hellittelynimiä. Jopa minä olen saanut paremmilla omistuskirjoituksilla varustettuja runokokoelmia rakastetuiltani.
Vuosisadan rakkaustarina on naisen puhetta miehelle. Eikä kenelle tahansa, vaan rakastetulle, elämänkumppanille, joka juo ja on väkivaltainen.
Jos en olisi rakastanut sinua
niin suunnattomasti
ja aina uskonut
sanoihisi
että tämä oli viimeinen kerta
ehdottomasti ja peruuttamattomasti
kaikkein viimeisin kerta
kun joit
olisi ehkä ollut helpompaa
kestää
ne kerrat jotka tulivat sitten
Mies on alkoholisti, sitä ei kiistetä. Se tiedetään. Ei riitä, että hän juo.
Hidastettu filmi
sinä kohotat kättäsi
joka tulee lyömään minua
Aivojeni läpi
ennättää kulkea paljon
ennen kuin kätesi
on perillä ja osuu
ajatus
että on ollut naisia
kaikkina aikoina
jotka ovat kokeneet tämän sekunnin
ennen kuin käsi lyö
Kokoelman nainen hoitaa lapset, miehen, kodin. Ja kun hän haluaisi kirjoittaa, aina tulee jotain. Karvaasti hän saa tuntea, kenen työ on tärkeää, kenen kirjoittamiselle täytyy antaa rauha. Hänen kirjoittamiselleen ollaan mustasukkaisia. Naisen raivon voi tuntea, aistia katkeruuden, kun hän kysyy, miten asiat olisivat, jos hänkin olisi mies.
Kaiken vihan, pelon, kuulluksi tulemisen tarpeen alla on, uskomatonta kyllä, myös rakkaus. Rakkaus ei oikeuta miehen käytöstä, mutta rakkaus on olemassa. Samoin taistelutahto.
Nyt on aika
siskot
romuttaa
huono omatuntomme
tämä yhteiskunta
elää
huonon omantuntomme turvin
Niiden ei tarvitse ollenkaan
vaivautua
sortamaan meitä
niin kauan kun me
tunnontarkasti
sorramme itse itseämme
Nyt se saa riittää
nyt on aika
siskot
romuttaa
huono omatuntomme
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina. Suomentanut Eila Pennanen. Piirrokset Henrik Tikkanen. Tammi 1978.