Olin minä siitä kuullut. Mutten tajunnut, että runokokoelma voisi osua näin lujaa, sivu ja runo toisensa jälkeen.


Märta Tikkasen ehkä tunnetuin teos, runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina, on pysäyttävän paljas. Nimen ironia, runojen suoruus, tunteiden – niidenkin, joita moni häpeää – paljaus. ”Kirjoita siitä, mikä satuttaa”, on joku joskus neuvonut. Tikkanen teki niin. Ja hyvä että teki.

 

Oma kappaleeni on divarista ostettu. Minua liikutti siihen kirjoitettu omistuskirjoitus: ”24.12 -78 Harrilta”. Käsiala on pientä ja siistiä, i:n piste on pallo. Teksti on vinossa, nousee ylöspäin. Olen miettinyt monta kertaa, kuka tämä Harri oli, kenelle hän kirjan antoi – ja tajusiko hän, millaisen kirjan antoi. (Ainakin kerran olen teettänyt tästä kirjoitusharjoituksenkin: keksi Harrin ja runokirjan tarina – kuka hän oli, miksi tämä kirja, ja miksi kirja päätyi divariin.) Lukiko Harrin ystävä tai rakastettu kirjan? Mitä hän siitä ajatteli? Kirja on kuitenkin kolmas painos, sen kansiliepeessä on otteita arvosteluista. Voi Harri, olitko rakastunut, kun annoit kirjan? Vai oliko kokoelma toivelahja? Omistuskirjoitus ei ole hurjan persoonallinen, siinä ei ole sydämiä tai hellittelynimiä. Jopa minä olen saanut paremmilla omistuskirjoituksilla varustettuja runokokoelmia rakastetuiltani.


Vuosisadan rakkaustarina on naisen puhetta miehelle. Eikä kenelle tahansa, vaan rakastetulle, elämänkumppanille, joka juo ja on väkivaltainen.

 

Jos en olisi rakastanut sinua

niin suunnattomasti

ja aina uskonut

sanoihisi

että tämä oli viimeinen kerta

ehdottomasti ja peruuttamattomasti

                      kaikkein viimeisin kerta

kun joit

olisi ehkä ollut helpompaa

kestää

ne kerrat jotka tulivat sitten

 

Mies on alkoholisti, sitä ei kiistetä. Se tiedetään. Ei riitä, että hän juo.

 

Hidastettu filmi

sinä kohotat kättäsi

joka tulee lyömään minua

 

Aivojeni läpi

ennättää kulkea paljon

ennen kuin kätesi

on perillä ja osuu

 

ajatus

että on ollut naisia

kaikkina aikoina

jotka ovat kokeneet tämän sekunnin

ennen kuin käsi lyö

 

Kokoelman nainen hoitaa lapset, miehen, kodin. Ja kun hän haluaisi kirjoittaa, aina tulee jotain. Karvaasti hän saa tuntea, kenen työ on tärkeää, kenen kirjoittamiselle täytyy antaa rauha. Hänen kirjoittamiselleen ollaan mustasukkaisia. Naisen raivon voi tuntea, aistia katkeruuden, kun hän kysyy, miten asiat olisivat, jos hänkin olisi mies.

 

Kaiken vihan, pelon, kuulluksi tulemisen tarpeen alla on, uskomatonta kyllä, myös rakkaus. Rakkaus ei oikeuta miehen käytöstä, mutta rakkaus on olemassa. Samoin taistelutahto.

 

Nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme

 

tämä yhteiskunta

elää

huonon omantuntomme turvin

 

Niiden ei tarvitse ollenkaan

vaivautua

sortamaan meitä

niin kauan kun me

tunnontarkasti

sorramme itse itseämme

 

Nyt se saa riittää

 

nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme

 

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina. Suomentanut Eila Pennanen. Piirrokset Henrik Tikkanen. Tammi 1978.