Alkuun: Pahoittelut, ettette saaneet tätä postausta eilen. Ihastuttava, parin päivän nettikatkos sotki elämää... Laitan yhdeksännen kirjan tälle illalle, huomenna toivottavasti palataan tiukempaan päiväjärjestykseen.

 

---

 

Lukuvuonna 2002-2003 kävin proosaverstaassa Etelä-Pohjanmaan Opistolla. Se taitaakin olla viimeisin kerta, kun olen saanut istua opiskelijan pulpetissa sanataidekurssilla! (Olen melkein jo luvannut itselleni, että menen tänä vuonna jollekin kirjoittajakurssille. Olisi ihanaa vaihteeksi olla se, joka ei opeta.) Proosaverstaan ohjaajana oli ihana, asiantunteva ja hauska Taija Tuominen. Voisin lisätä Taijan nimen eteen vielä muitakin mainesanoja, mutta säästetään jotain tulevaisuuteenkin… Proosaverstaan ideana oli, että lähiopetusviikonloppuja oli lukuvuoden aikana neljä, ja niiden välillä tietenkin kirjoitimme omaa tekstiämme eteenpäin ja lähetimme taas muille luettavaksi.

 

Eräänä lauantaina olin jo matkalla Ilmajoelle, kun Taija soitti, että hän myöhästyy, voitko Päivi vetää ekan tunnin. Voin, tietenkin voin – vaikka päässä suorastaan rusahteli, kun aloin miettiä sopivia aamuharjoituksia. Silloin harkkapakkini oli vielä huomattavasti vajavaisempi kuin nykyään, huomautettakoon. Luulen, että kirjoitutin alkuun tajunnanvirtaa, ja sen jälkeen aloimmekin tarmokkaasti käydä tekstejämme läpi.

 

Myöhemmin saman kuun aikana sain postia: Kortti Taijalta ja Liisa Enwaldin esseekokoelma Intervalleja, kiitokseksi. Olin hämilläni, enhän minä ollut tehnyt juuri mitään. En osannut odottaa, että ihan kirja!

 

Aloin lukea. Enwald ei ollut kovin tuttu entuudestaan, toki olin nimeen törmännyt ja nähnyt Taite-lehden numeroita, joita Enwald oli päätoimittanut. Mutta tämä esseekokoelma hurmasi minut. Enwaldin esseet ovat kirjallisuusanalyysiä, muistoja, musiikin sanallistamista, kirjoittamisen pohtimista. Ja paljon muuta. Muistan yhä sen tunteen, kun luin aamulla Intervalleja, ja olisi jo pitänyt lähteä kävelemään yliopistolle. ”Vielä yksi sivu, vielä yksi sivu”, lupasin itselleni ja vilkuilin kelloa. En muista, mistä luennosta oli kyse – olisiko ollut jopa viisaampaa jäädä kotiin lukemaan esseitä, olisinko saanut enemmän uutta päähäni.

Intervalleja antaa paljon. Minua se viehättää varmasti siksikin, että kokoelman esseissä mietitään paljon kirjoittamista ja musiikkia, minulle rakkaita taiteen lajeja. Mutta esseet ovat myös oiva esimerkki siitä, miten yksityisestä voi tulla yleistä. Enwald muistelee paljon, palaa lapsuuteen saakka, ja vaikka minä en tunne häntä, en ole edes aikalainen, saan silti kiinni ajatuksista, samaistun, ymmärrän jotain uutta.

 

Kirjan kansi on harmillisen ankea, pelkäänpä, ettei se houkuttele nappaamaan mukaan, jos joku sattumalta huomaa sen kirjastossa. Mutta kannattaisi napata. Valepuvun alta paljastuu upea teos.

 

Liisa Enwald: Intervalleja. Hiljaisuudesta äänistä ja sanoista. TAI-teos 2001.