Pitkäperjantain pakote on siinä mielessä epäreilu, että he, joiden kirjahyllystä ei löydy Wislawa Szymborskan tiettyä kokoelmaa, eivät tätä harkkaa pysty heti tekemään. Mutta koska sain mielestäni hyvän harkkaidean tällä viikolla pitämääni lukupiiriä varten, haluan jakaa pakotteen heti tuoreeltaan Omassa huoneessa.

Yleensä en itse kirjoita sanataidetunneillani, mutta nyt tein poikkeuksen. Ilahduin, kun sain pitkästä aikaa raakatekstiä erästä pitkään kesken ollutta novellia varten.

Mutta ensin pakote:

Lue Wislawa Szymborskan runo Juonittelua kuolleiden kanssa (löytyy ainakin kokoelmasta Sata Szymborskaa, Like 2003). Runossa esitetään paljon kysymyksiä. Kirjoita teksti, jossa vastaat runon kysymyksiin. Sen, käsitteleekö teksti oikeasti olemassa ollutta vaiko fiktiivistä henkilöä, päätät sinä.

Variaatiomahdollisuus: Ota haluamasi kysymysmuotoinen runo ja kirjoita ns. vastausteksti. Esim. Nerudan Kysymysten kirjassa on paljon kysymyksiä, jotka saattavat innostaa esim. esseistiseen pohdiskeluun.

Kirjoitin siis opiskelijoiden kanssa yhtä aikaa pienen raakatekstinpoikasen - tämä syntyi alle kymmenessä minuutissa (kappalejako lisätty myöhemmin, samoin yksi virke):

Joskus Eino tulee Leilan uniin. Leila ajattelee Einoa enää harvoin, tuskin koskaan, mutta mies ei jätä Leilaa kokonaan. Eino Hellman, Kalevan hautausmaa, tuiki tavallinen graniittipaasi, jo kuluneet kultakirjaimet. Miten ne niin nopeasti haaltuvatkin, Leila on miettinyt.

  Melkein 20 vuotta sitten Leila katsoi lehdestä hautajaispäivän, seurasi saattuetta syrjästä, itsekin surupuvussa. Ei hän halunnut tulla näkyviin. Eino oli pitänyt hänet piilossa elinaikanaan, piilossa Leila pysyi miehen kuoltuakin. Kukkakimpun hän kävi laskemassa, kun muut olivat menneet. Valkoisia ruusuja. Ei nimeä siihenkään. Vain kaipauksen sanat. Silloin ikävä ei ollut vielä kääntynyt kiukuksi, kipeäksi kaipuuksi, raivoksi siitä, että niin monta kosketusta jäi koskettamatta, antamatta, saamatta. Ja hiljalleen sormenpäät unohtivat sen, miltä kahden päivän sänki tuntui, miten pehmeää tukka oli niskassa, miten säännöllinen ja kova oli rinki nännien ympärillä. Turhautuminen, tekemättömyydet. Ja tehdyt, joiden sijaan olisi voinut tehdä jotain muutakin.

  Unien jälkeen Leila muistaa aina jotain. Tavan kaataa kahvia kuppiin, naurahduksen jonain sunnuntai-iltana. Pieniä asioita, joita ei elämäkerroissa mainita. Tuleeko Eino muiden uniin? Ritvan, ehkä. Jos Ritva vielä elää. Leilaa ei kiinnosta. Enää.