Raakatekstiä olisi sivutolkulla. Muistikirjassa. Hoi, haluaisiko joku leikkiä sihteeriä ja kirjoittaa tekstiä puhtaaksi? Ehkä välillä vähän kehuakin, että tosi käyttökelpoista, onpa hyviä ideoita, näin hienoa kieltä ensikirjoittamalta? Teepalkalla?

Ai, ei vai.

Sitten lienee ihan hyvä, että raivasin työpöydälleni tilaa sen verran, että läppäri mahtuu siihen. Ja teemuki. Ja suklaalevy. Vielä kun saisin niitattua itseni työtuolilleni, etten karkaisi tuijottamaan Mullan alla -sarjaa dvd:ltä. Jep, ensimmäinen tuotantokausi sulostutti joulua oikein mukavasti... Toinen aloitettu, jei!

Tuntuu suorastaan oudolta kirjoittaa työhuoneessa. Pitkästä aikaa. (Ja oikeastaan tämä on työ- ja makuuhuone, ähhh.) Tämä huone on nimittäin ollut puolisen vuotta melko lailla poissa pelistä, koska armaassa taloyhtiössämme on ollut käynnissä parvekeremontti. Nokkelimmat-pokkelimmat ehkä jo arvasivatkin, että makuu/työhuoneestapa juuri sinne parvekkeelle mennään. Tai olisi menty. Mutta partsi oli käyttökiellossa juhannuksesta lähtien ja liki koko sen ajan pressujen peitossa. Valoa? Ei tähän huoneeseen. Tuuletusta? Ehei. Pauketta, pimeyttä, meteliä, maalin käryä? Ilman muuta.

Mikä siinä on, että remppaajien on lähes pakko aloittaa aamulla sillä kovaäänisimmällä työvaiheella? Kenen mielestä on loistoidea käynnistää porat ja sahat ja sirkkelit ja mitä niitä nyt on (vasaraa ei tarvitse käynnistää, sen kun ryhtyy paukuttamaan) aamuseitsemältä? Yhdeksän maissa voikin sitten siirtyä hiljaisempiin työvaiheisiin. Ja iltapäivä, heiiii, kuka silloin viitsii mekkaloida. Niin, tiedetään, kunnon kansalaiset heräävät viimeistään kuudelta ja lähtevät töihin (eli eivät kuule sitä helvetillistä meteliä) ja palaavat viiden maissa ja menevät nukkumaan kymmeneltä. Mutta oho, entäs me, joiden työ on iltapainotteista? Tai - järkyttävää mutta mahdollista - jos ihminen on lomalla? Niin, taisin unohtaa, ettei kunnon kansalainen nuku lomallakaan pitkään, anteeksi... Erilaisista vuorokausirytmeistä tuskin kannattaa puhuakaan, sillä kunnon kansalaisuuteen kuuluu aamuvirkkuus. Piste. Meluisimmista työvaiheista tiedottaminen lienee jo niin scifiä, että enpä edes aloita keskustelua siitä.

Kun remontista napsahti lasku, aloin melkein nauraa. Että ihan saan maksaakin siitä, että elämääni ja työtäni on toistuvasti häiritty kuuden kuukauden ajan? Kiva. (Mutta okei, rempattu parveke on isompi kuin ennen, ja talokin entistä valkoisempi. Kivaa sekin.)

Mutta tämä on toivoakseni pelkkää jälkimarinaa. Remppa on nyt siinä vaiheessa, että parvekkeelle pääsee (mutta sitä ei saa vielä kalustaa, sillä lasitukset laitetaan joskus myöhemmin) ja työpöydälle pilkahtaa luonnonvaloa toisinaan, suomalaisen talvisään niin salliessa. Hurjaa. Että ihminen voi käyttää työpöytäänsä. Eipä sillä, olen hyvä venkoilemaan sohvannurkassa, keittiön pöydän äärellä, lattialla, junassa - eikä työpöytä ole mikään takuu tehokkuudesta tai työergonomiasta.

Miksi jupisen tästä teille? Älkää nyt viitsikö. Kyllä te tiedätte.

Okei. Lupaan kirjoittaa edes pari sivua raakatekstiä puhtaaksi. Ja ei, en katso ensin Six Feet Underia. Lupaan!