Pitäisi kirjoittaa proosaa näppäimet ruskuen, kun on deadlinekin aika lähellä, mutta ei. Liekö kirjoitusvastarintaa tämäkin, mutta viime aikoina on luetuttanut oikein kunnolla. Oli sellainenkin aika, etteivät kirjat houkuttaneet aivan mielettömästi - toki luin jotain, mutta lukemisen paloa ei ollut. Nyt on.

Olen tänä keväänä saanut käsiini huikean hyviä kirjoja. Sellaisia, jotka saavat ajattelemaan ja tuntemaan. Sellaisia, joita ei malttaisi laskea käsistään. Sellaisia, joiden henkilöistä kiinnostuu. Sellaisia, joiden maailmaan yhtäkkiä humahtaa, vaikka oikeasti istuukin olohuoneen nurkassa. Tällaisia elämyksiä ovat antaneet mm. seuraavat:

Alice Kuipers: Terveisin äiti
Kaari Utrio: Kiilusilmä feministi
Anne Tyler: Amerikan lapset

Ja luinpa pitkästä aikaa uudelleen myös Agatha-tätiä. Christien Marple-dekkari Salaperäiset rukiinjyvät on mielestäni mainio. Jostain syystä Christien loruihin perustuvat murhamysteeriot vetoavat minuun...

Nyt on kesken Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. En ole lukenut Leijapoikaa, mutta tämän jälkeen haluan lukea. Hosseinin teksti vie minut Afganistaniin, elän ja hengitän päähenkilöiden kanssa. Kirja on yhtä aikaa kipeää ja ihanaa luettavaa - kovin onnellisesta elämästä sen ei voi sanoa kertovan. Ja silti, kurjuuden keskellä on iloa ja rakkauttakin, ei elämä silkkaa kärsimystä ole. Olen vakuuttunut Hosseinin tarinankertojan taidoista.

Lukemisessa on kaksi puolta. Toisaalta kirjoista saa valtavasti ideoita ja enrgiaa omaan työhön. Toisaalta hyvä kirja masentaa, tulee sellainen olo, ettei ikinä pysty itse yhtä hyvään. Turhaa, mutta inhimillistä ajatella noin. Yleensä vertailun saa lopetettua melko nopeasti ja päällimmäiseksi jää ilo hyvästä kirjasta.