Marraskuu nitkahtaa ihankohtajuuri puolivälinsä ohi ja yli - hurraahuutoja sille! Ehkä nautintojen listaaminen on osaltaan auttanut ajattelemaan hyviä asioita, yhtä kaikki olen selvinnyt marraskuusta varsin hyvin tähän saakka. Marraskuun pahin vika ei välttämättä ole se, että on pimeää ja koleaa ja ankeaa, vaan se, että pimeydestä ja koleudesta ja ankeudesta huolimatta pitäisi pystyä hoitamaan samat velvollisuudet kuin muinakin kuukausina. Ja se on kamaluutta. Jos saisikin hengailla koko marraskuun villasukat jalassa peiton alla, lukea kirjoja ja tuijottaa elokuvia suklaapala poskessa, marraskuu alkaisi kuulostaa oikein mukavalta asialta. Mutta kun ei.

Mutta palataanpa nautintoihin. Tunnustan, että pidän aamurutiineistani. Kun aamu sujuu yllätyksettömästi (hyvä on, jos joku haluaa tuoda aamiaisen vuoteeseen tai kuljettaa minut ylelliselle aamubrunssille, voin ehkä kestää sellaisen yllärin), päivä saa turvallisen alun ja olen valmis säätämään, soveltamaan ja luovimaan tarvittaessa.

Arki- ja viikonloppurutiinit eroavat hieman - lähinnä siten, että viikonloppuna kaikki käy hitaammin. Mutta aamulla on saatava tuoremehua ja teetä ja sanomalehti. Ne pyhäpäivät, jolloin lehteä ei tulekaan (enkä ikinä opi muistamaan, minä pyhinä lehti tulee, mitkä puolestaan ovat niin pyhiä pyhiä, ettei lehdenjakajaa sovi päästää töihin), ovat hankalia. Mitä aamulla voi tehdä teemuki kourassa, jos ei lukea lehteä? Katsella maisemia? Kirjan lukeminen on helposti hieman liiallista, eikä eilisen lehteä nyt enää voi selailla. Hätätilassa, kuten tänä aamuna, voi kirjoittaa itse. Mutta sitä ei ehkä kannata heti lukea.

Mehun, teen ja lehden kolminaisuus saa päivän alkamaan hyvin. Heti aamusta ei voi syödä (paitsi jos yöpyy hotellissa ja saa hotelliaamiaisen, silloin voi syödä hämmästyttävän paljon). Siksi viikonloput poikkeavatkin: aamiaispöydässä voi vetkutella niin kauan, että nälkäkin lopulta ehtii pöytäseurueeseen mukaan. Ja teetä voi juoda toisen ja kolmannen, ehkä neljännenkin kupillisen.

Aamulla ei kuunnella radiota. Aamutelevisio on järkyttävä keksintö. Aamulla voi jutella, kommentoida lehtiuutisia, kertoa unia. Mutta paikalla olevien ihmisten äänet riittävät, en kaipaa mediamölyä heti herättyäni.

Koiran hännänheilutusta kaipaan. Sitä ääntä, kun innoissaan viuhuva häntä osuu lattiaan, sitä patpatusta.