Olen ollut uuvuksissa, ehkä monestakin syystä. Tekstikokonaisuuden loppurutistus vei voimia (ja kasvatti niskakyttyrää...), vappuakin piti viettää, elämänmuutos (jälleen!) tulossa - ja ylipäätään tässä vaiheessa kevättä alkaa jo jonkin verran tuntua, että on koko talven tehnyt töitä. Kalenteri näyttää toukokuulle vielä vaikka mitä, mutta kesäkuu onkin jo hiljaisempi. Vaihtelua sekin.

Kirjoja olen kuitenkin lukenut, kas kun televisio ei vieläkään kuulu huusholliini (joskin hankintalistalle). Epäilykseni saivat vahvistuksensa, kun tartuin Catherine Cooksonin Naisten taloon. Jos haluatte lukea huonon kirjan, suosittelen Naisten taloa. Kirjoittamisen opiskelijoille varsin havainnollistava teos, sellainen älä-vain-tee-näin-opas.

Kökköä dialogia esimerkiksi:
- Meidän on tehtävä joitain järjestelyjä, että me voidaan tavata, Henry sanoi. Et varmaan tiedä, missä taloni sijaitsee.
- Ei, en tiedä.
- No, se on jonkin matkan päässä Brompton Hillistä ja siitä uudesta maatilasta. [Seuraa seitsemän rivin repliikki, jossa selvitetään reittiä ja mainitaan, ettei talo ole niin siisti kuin se voisi olla, poikamiehenä kun elellään.]  Voisitko ehkä tulla sinne jonain iltana tai sunnuntaina?
- Minä... minä yritän. Kyllä, kyllä, minä yritän.
He syleilivät taas, ja Lizzie mutisi. - Voi, tuskin uskon tätä todeksi.

Aikaa romaanissa kuluu 15 vuotta, mutta sitä ei juurikaan huomaa - paitsi siitä, että yhden päähenkilön tytär vanhenee. Se, miten maailma muuttuu arvoiltaan vuodesta 1968 vuoteen 1983, ei näy. Viitteitä populaarikulttuuriin ei ole, yllättäen edes henkilöiden pukeutumisesta ei kerrota juuri mitään. Kontaktit ulkomaailmaan ovat vähäisiä, viiden sukupolven naiset ovat tekemisissä lähinnä keskenään, mitä nyt naapurissa käyvät välillä. Yhtenä teemana kirjassa kulkee insesti, mutta mitäpä sitäkään syvällisemmin käsittelemään. Ikäväähän se, mutta onneksi tytär tutustuu itseään kymmenisen vuotta vanhempaan lääkäriin, jonka kanssa menee naimisiin 16-vuotiaana ja näin pelastuu isältään.

Eipä erityisemmin tee mieli lukea enempää Cooksonia. Olen koko ajan vakuuttuneempi siitä, että jos haluaa lukea hyvää romanttista viihdettä, on hankittava brittien kirjoittamaa chick littiä.

Olemisen sietämätön keveys on yhä kesken. Sen kanssa lukuajastani kilpailee tänään ystävältä lainaan saamani Cathyn kirja (Stewart / Weisman / Brigg) ja kirjakaupan alehyllystä pelastamani  Catherine Blackledgen Vaginan tarina. Vaginan tarina on juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Kirja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta - ja sellaiselta, jota tekee koko ajan mieli lukea jollekin ääneen, että kuunteles tätäkin! Jo nyt olen oppinut (ja jaan tietoni teillekin), että Katalonialaisen sanonnan mukaan "Meri tyyntyy naisen pillun nähdessään". Tämä näkyy käytännössä hyvänonnentoivotuksena: kalastajien vaimot näyttävät sukupuolielimensä merelle ennen kuin laivat lähtevät satamasta. Pystyn välittömästi visualisoimaan tämän näyn!

Edelleen pari arvioitavaa kirjaa odottaa vuoroaan. Ja pääsevät vuoroonsa, ihan varmasti! Mutta viime aikojen työmäärän jälkeen on luettava jotain ihan vain itselle, jotain, josta heränneitä ajatuksia ei tarvitse puristaa noin 2200 merkkiin.