Vietin eilen leppoisan, hauskan ja mielenkiintoisen päivän Kauhavan taidetalossa. Oli Pohjanmaan kirjailijoiden kesätapahtuma, joka järjestettiin Kauhavalla pidetyn Saarikosken jälkeen -seminaarin päätteeksi. Saarikoski-seminaariin en osallistunut, mutta kuulin, että antoisaa oli ollut.

PoKi:n tapahtumassa puhuin Saarikoski-suhteestani (joka on lähinnä kaunokirjallista laatua, tosielämässä emme ole kohdanneet!) ja väitin ehkä parisenkymmentä kertaa, että jokaisella on jonkinlainen suhde Saarikoskeen. Vaikkei olisi miehen kirjoja lukenutkaan. Suurin osa suomalaisista tietää Saarikosken ainakin nimeltä, ja nimi yleensä herättää mielikuvia. Toisille Saarikoski on Suuri Runoilija, toisille boheemin stereotyyppi, joillekin juoppo naistenmies. Minulle hän on ensisijaisesti runoilija, mutta esikuvaksi en häntä ylennä - en pidä siitä taiteilijakuvasta, että on pakko rypeä ja rällätä ja olla narsisti, että voisi tehdä suurta taidetta. Taiteilija voi ja saa olla ihminen, joka pystyy pitämään itsestään huolta ja olemaan muillekin hyvä.

Muutkin PoKi:n jäsenet puhuvat Saarikosken merkityksestä elämäänsä, lisäksi he lukivat omia tekstejään. Ihastuin taidetaloon kovasti - idyllinen, monikäyttöinen, soma rakennus, jossa järjestetään monenlaista toimintaa taiteen eri aloilta. Olisipa ihanaa pitää siellä sanataidepajoja!

Lopuksi mielialatiedotus: En voi väittää, ettei jännittäisi. Pohjanmaan kirjoittajakoulu alkaa huomenna. Olen innoissani, utelias - ja hermostunut. Minulla on paljon hienoja suunnitelmia opiskelijoiden alkavalle vuodelle. Sain opsin viimeisen version valmiiksi perjantaina, ja olen siihen varsin tyytyväinen.