Runokirjat ovat mainioita paitsi monasti sisältönsä puolesta, myös kokonsa kannalta. Kun sujauttaa kapoisen runokirjan käsveskaansa (joka harvemmin on huulipuna&avaimet-kokoluokkaa), voi huomata vaikkapa Berliinissä, että runokirja on muuten yhä matkassa mukana.

Pidin juuri ennen kesälomaani sanataidekurssin osana Lahden runomaratonin Tunne oma kielesi -seminaaria. Niin loistava päivä! Luokan täydeltä ihania ja innostuneita kirjoittajia, jotka antoivat runon tulla. Mukana oli myös Petri Kuhno, jonka runokokoelman Hippiäistä ei saa rääkätä ostin itselleni.

Kirja asettui laukkuun. Loma alkoi, välillä käsi osui kirjaan, luin runon sieltä, toisen täältä. Ja aina laitoin kirjan takaisin laukkuun. Välillä unohdin, että se siellä olikaan - pieni kirja kun on.

Olin kuusi päivää Berliinissä taidetoimikunnan residenssissä (josta voisi kertoa lisää omassa postauksessaan), ja jossain terassituolilla istuessani huvitti, kun löysin Petrin kokoelman. En ollut ajatellut ottaa sitä matkalukemiseksi, mutta näköjään se halusi mukaan. Mikäs siinä. Taas luin runon sieltä, toisen täältä. Kirja toimi hyvin tuolla tavalla luettuna. Kokonaan en ole koettanutkaan, minusta hippiäinen saa hypähdellä tällä tavalla satunnaisesti.

Taidanpa vastaisuudessa unohdella runokirjoja useamminkin laukkuuni. Tai pyytää jotakuta muuta unohtamaan puolestani. On vallan mukavaa, kun kalenterin sijaan sormet osuvatkin runoihin. Eikä kovinkaan usein ole niin kiire, ettei yhtä ehtisi lukea.

Petri Kuhnon kokoelmasta pari sanaa täällä ja täällä.