Luterilainen (tai muuten vaan ärsyttävä) työmoraali painosti taas eilen oikein kunnolla. Tunsin suurta syyllisyyttä siitä, että istuin nojatuolissa kirjan ja teekupin kanssa, kun olisi pitänyt tehdä - niin mitä? Tietenkin jotain muuta, mielellään jotain sellaista työtä, josta tulee näkyviä tuloksia: Katsokaa, tämän minä tein tänään!

Totta on, että paria tuntisuunnitelmaa olisi voinut järjestellä eilen. Mutta mikään ei estä minua laittamasta kyseisiä tunteja järjestykseen tänään. Joitain tutor-sähköposteja olisi voinut kirjoitta. Mutta olen roikkunut niin paljon sähköpostilla, että ajattelin lomauttaa itseni siitä edes päiväksi.

Varsinainen oivallus iski kuin iskikin jossain vaiheessa: Minähän olen tehnyt töitä pitkin päivää! Luin eilen yhtä kirjoitusta vaille loppuun Kari Levolan toimittaman Kirjailijan työmaat -teoksen, jonka olen luvannut arvostella Ilkkaan. Nautin kirjan lukemisesta, enkä kenties siksi osannut mieltää sitä oikeaksi työksi. Niinpä, eihän työ saa liian hauskaa olla... (Mistä nämä asenteet tulevat näin voimakkaina??)

Kirjan kirjoittajat tulivat avukseni, sillä useat mainitsvat, miten tärkeää kirjoittajan on lukea, lukea ja lukea. Vähitellen viesti alkoi mahtua minunkin päähäni. Tässähän tehdään ihan oikeaa työtä! Paitsi että lukeminen kuuluu kriitikon työhön, vie se myös omaa kirjoittamista eteenpäin. Se, että en poistu kotoani työpaikaksi kutsuttavaan paikkaan, ei vähennä työni arvoa.

Asennevamma ei ole yksin minun. Kaikki ihmiset eivät ymmärrä, että kotini on myös työpaikkani. Sanataidetunteja en pidä kotonani, mutta melkein kaiken muun työn teen kotona. Minulla on työhuone (kotona!), mutta töihin liittyvät kirjat ja paperit vaeltavat helposti myös keittiön, makuuhuoneen, olohuoneen... Toistaiseksi eteinen ja kylpyhuone ovat olleet rauhoitettuja alueita. Sanataidetunnit on suunniteltava, opiskelijoiden tekstejä luettava, kritiikkiä varten luettava kirjat ja kirjoitettavakin se kritiikki, ylipäätään on luettava kaikenlaista, pidettävä yhteyttä opiskelijoihin ja kollegoihin sähköpostitse ja puhelimella. Tämän kaiken teen suurimmaksi osaksi - kotona.

Olen törmännyt ihmisiin, jotka olettavat ilman muuta, että minulla on viikonloppuisin vapaata. Joidenkin mielestä minä voin lähteä milloin tahansa kyläreissulle tai ottaa vieraita vastaan. Osan mielestä on kätevää, että viikkotuntimääräni on niin pieni, enhän ole töissä 40 tuntia viikossa! Onneksi yleensä riittää, että nätisti oikaisen pahimmat väärinkäsitykset. Ei, en ole aina vapaalla viikonloppuisin. Saatan opettaa, tai sitten luen ja kommentoin opiskelijoiden tekstejä. Ei, en voi milloin tahansa tulla ja mennä, eikä meille voi noin vain tupsahtaa kylään. Vaikka olisin kotona, en välttämättä ole vapaalla. En minäkään tunkeudu muiden työpaikoille juomaan kahvia ja juttelemaan mukavia. Ei, opetustuntien määrä ei kerro totuutta siitä, kuinka monta tuntia oikeasti teen töitä. Kuten jo kerroin, tunnit on myös suunniteltava, ja usein on myös luettava opiskelijoiden kirjoituksia tai muuta kirjallisuutta.

On myös onni, että moni ystäväni on samanlainen pätkäkatkohetkittäissilpputyöläinen kuin minäkin - työn määrä ja kesto vaihtelevat, ja ainakin osa on tehtävä jossain muualla kuin varsinaisessa työpaikassa. Eli kotona. En valita osastani: olen mielelläni sitoutumaton, teen sanataidetöitä moneen paikkaan. Viihdyn kotona, voin rytmittää työn haluamallani tavalla, pitää ruokatauot silloin kun nälättää ja lähteä välillä vaikka ulos koiruuden kanssa. Mutta nautin myös sanataidetunneista, opiskelijoiden kohtaamisesta, koulutyöpajoista, pitkäjänteisestä kirjoittajaohjaamisesta ja siitä, etten tiedä vielä kaikkia tämän vuoden työkeikkojani. Välillä ihmetyttää, miten aion selvitä, mutta toistaiseksi aina on ilmestynyt sanataidetöitä jostain. On syntynyt luottamus siihen, että kyllä tässä selvitään. Näin jatkukoon!