Olen samaa mieltä Kari Hotakaisen - ja siis myös ylläolevan otsikon kanssa. Vapaus on yliarvostettua, etenkin kirjoittamisessa. Vapaus on jopa pelottava asia, vaikka se aluksi tuntuukin ihanalta ja ihmeelliseltä. Kun kirjoittava ihminen saa vapauden kirjoittaa ihan mitä tahansa ihan mistä tahansa, voi tuloksena olla lukko.

Kari Hotakaisen Finnhits-kokoelma julkaistiin tällä viikolla. Lehdistötilaisuudessa Hotakainen kertoi, miten oli ryhtynyt uudelleen kirjoittamaan mininovelleja, sillä sanamäärän rajoittaminen alkoi kiehtoa häntä. Finnhitsin tekstit ovatkin pisimmillään sadan sanan mittaisia. Lisää Finnhits-kokoelmasta ja äänikirjanäytteitä täältä!

Ymmärrän vallan mainiosti, että Hotakaista kiehtoo rajattu muoto. Rajalliset sana- tai merkkimäärät laittavat mielikuvitukselle haasteen: miten kertoa asiansa tiiviisti mutta silti ymmärrettävästi? Kuinka paljon lukijaan voi luottaa, miten pienillä vihjeillä selviää?

Kirjoitusharjoitukset toimivat mainioina vapausrajoittimina. Aina ei ole kyse sanoista tai merkeistä, vaan vaikkapa siitä, että tietty lause on upotettava omaan tekstiin. Tai aloitussanat on annettu valmiiksi tai määrätty, että dialogia ei sitten saa käyttää. Olipa rajoite mikä tahansa, se aiheuttaa yleensä hedelmällistä tempoilua. En voi kuvitellakaan, että menisin pitämään sanataidekurssia siten, että pyytäisin opiskelijoita kirjoittamaan "jotain". Moni on kertonut, että kirjoittajakurssien yksi merkittävä anti on juuri se, että harjoitukset sysäävät ajatukset liikkeelle ja haastavat mielikuvituksen.

Pari vuotta sitten luin Tuli&Savu-lehdestä OuLiPo-ryhmästä, jonka ideana nimenomaan oli kirjoittaa jollain tapaa rajatusti. Artikkelissa käytettiin ilmaisua "pakote", mikä kuulostaakin hyvältä. Eräs ranskalainen kirjailija (jonka nimeä en nyt pysty muistamaan) kirjoitti romaanin, jossa hän ei kertaakaan käyttänyt e-kirjainta. Yllätys yllätys, romaania ei ole käännetty  suomeksi... Jacq Jouet (toivottavasti nimi tuli oikein) on kehittänyt pakotteen, jonka avulla voi kirjoittaa metrorunoja. Ideana on istuutua metroon ja miettiä runon ensimmäistä säettä. Kun metro pysähtyy, säe kirjoitetaan muistiin. Liikkeellä ollessa mietitään taas seuraavaa säettä, joka kirjoitetaan muistiin seuraavan kerran pysähdyttäessä. Silloin, kun ollaan liikkeellä, ei kirjoiteta. Silloin, kun ollaan paikoillaan, ei ajatella enää. Yksinkertaista. Runon pituus määräytyy kuljetun matkan mukaan.

Lukuvuosi sanataiteen opiskelijoiden parissa alkaa pian. Ensi viikolla PKK, muut ryhmäni vähän myöhemmin. Voin luvata, että pakotteita on ohjelmassa!