Tiedän, että Helsingin rautatieasemalta voisi päästä Kallioon myös ratikalla tai bussilla. Jos menee Teatterikorkeakoululle, metro ei ole kätevin. Mutta kivoin se on ja siksi sitä on käytettävä.

Olen käsittämättömän viehättynyt metroista. Helsingin oranssista metrosta, jonka ovet piippaavat pip-pip-pip ennen kuin sulkeutuvat. (Olin tyrmistynyt, kun lauantaina piippaus tuli tavallista laiskemmin. Eiiii!) Oi ne oranssit muovituolit. Ja lakoninen kuulutus jokaisen aseman kohdalla. En ole vielä tehnyt retkeä Siilitien maisemiin, mutta se kuulostaa niin symppikseltä, että joskus täytyy jäädä siinä kohtaa pois ihan vain paikan nimen vuoksi.

Elin pitkään metropimennossa - voi olla, että matkustin elämäni ensimmäisen metromatkan Prahassa. Olin jostain syystä vähän pelännytkin metroja.

Berliinissä matkustin paljon metroilla. Voisi luulla, että se olisi ollut haastavampaa kuin Suomessa, koska linjoja riitti hivenen enemmän... Mutta kiitos saksalaisen järjestelmällisyyden, liikkuminen oli liikuttavan helppoa.

Asemat myös erottuivat visuaalisesti. En muistanut (!) kuvata muita asemia, tämäkin kuva tuli otettua kai lähinnä hienon fontin vuoksi - kylppärikaakelihenkisyys ei viehätä silmääni. Mutta paljon kiinnostavampia asemia Berliinistä löytyi.

Ja ikkunoista saattoi katsella nähtävyyttä...

Mutta palataan Helsingin metroon. Kiihdytysääni! Hurja vauhti (vaikke sitä näekään)! Suloisen yksinkertainen reitti - janaa ees ja taas, toisessa päässä vaikeusaste lisääntyy kun jana haarautuu...

Tää olis ihan metro-tyttö!