Tasan vuosi sitten kävi näin:

Auto menee kevyesti ympäri

Minä leijun mukana

Ilmassa kaikki on hetken kevyttä

Pidän kiinni ratista

 

Minä leijun mukana

Valkoista yllä, alla, vieressä

Pidän kiinni ratista

Minun suuni pysyy kiinni

 

Valkoista yllä, alla, vieressä

Olenko hetken painoton?

Minun suuni pysyy kiinni

Kaikki on hyvin, hiljaakin

 

Olenko hetken painoton

Punainen kuori, valkoinen alusta

Kaikki on hyvin, hiljaakin

Kuulokkeiden ääni katoaa

 

Punainen kuori, valkoinen alusta

Ilmassa kaikki on hetken kevyttä

Kuulokkeiden ääni katoaa

Auto menee kevyesti ympäri

Ei käynyt kuinkaan. Paitsi autolle, joka meni lunastukseen, vaikkei kuvasta ehkä uskoisi. (Kuvat on otettu onnettomuuden jälkeen!) Mutta vaikuttaahan se edelleen. Talviautoilu pelottaa.

Pystyn edelleen, todella helposti, muistamaan miltä tuntuu, kun auto lähtee käsistä, menee ympäri. Olin suunnilleen Hauhon kohdalla, matkalla Lahteen. Kuuntelin Led Zeppeliniä ajaessani, mutta musiikkikin katosi kun auto lähti käsistä. Muistan, miten kaksi autoa pysähtyi heti auttamaan. Muistan, kun sammutin auton, nousin ulos ja huusin, että olen kunnossa. Muistan, että auttajani eivät päästäneet minua takaisin autolle. He toivat tavarani, minä huusin tien vierestä, että onko avainnippua, löytyykö kännykkä, entä kangaskassi, jossa on opetustarvikkeet. Muistan, miten istuin ensihoitajien tutkittavana tienposkessa. Muistan, kun he puhalluttivat minut, se oli ensimmäinen kerta, kun minut puhallutettiin. Muistan poliisiauton, sen, miten tarkastelin sen sisustusta ja mietin, kuuluuko tällaisia ihmetellä, kun on juuri ajanut auton ympäri. Poliisi sanoi, että ei pitäisi pitää autossa irtotavaraa, ne voivat olla vaarallisia, jos auto menee ympäri. Muistan nuoren miehen, joka jäi odottamaan ja jonka autossa lämmittelin, kun poliisi tutki autoani. Hän vei minut Lahteen koulukeikalle. Auton hansikaslokerossa oli proteiinipatukka, hän kehotti minua syömään sen. Söin, siinä oli ainakin suklaata, ehkä toffeetakin. Kävimme kahvilla huoltoasemalla, sain tarjota kahvit. Mies sanoi monta kertaa, että tämä on kansalaisvelvollisuus, enkä saanut korvata hänelle mitään. Muistan kun soitin esimiehelle, että näin kävi, ymmärsin sentään ilmoittaa. Esimies kysyi, olenko tosissani kun kerroin että olen matkalla Lahteen, että ekaa sanataidepajaa en nyt ehdi pitää mutta ne kaksi muuta kylläkin. Muistan, kun yritin soittaa rakkaalleni, mutta hänen puhelimensa oli kiinni. Mietin, miten tällainen asia kerrotaan vastaajaan, enkä jättänyt vastaajaviestiä. Laitoin tekstiviestin. Muistan sanataidepajat, miten mainioita tekstejä lapset tekivät, eikä heillä ollut aavistustakaan, että minä olin juuri ajanut auton ympäri. Me teimme kuvarunoja ja kirjoitimme kalevalamittaa. Muistan, kun kävin lääkärissä työpäivän päätteeksi. "Sinä olet harvinaisen hyvässä kunnossa", lääkäri sanoi. Sain lihasrelaksanttireseptin. Unohdin hakea lääkkeet. Menin junalla Hämeenlinnaan. Kotona tuli itku, vasta. Siihen asti piti sinnitellä, pysyä koossa.

Kirjoitin alussa olevan pantoumin vähän onnettumuuden jälkeen. En korjannut sitä lainkaan, vaikka parissa kohtaa mietin, että pitäisi. Olkoon nyt noin, epätäydellinen, ja kuitenkin melko tarkka hetken kuvaus.

Olen vieläkin kiitollinen niistä tuntemattomista, jotka pysähtyivät auttamaan minua, heille tuntematonta. Ihmiset ovat hyviä.