Kuinka vaikeaa voi olla muistaa, että perjantaina lisätään se pakote? Hmm, luottanen siihen, että ymmärrätte ajatuksen kauneuden, vaikkei ajoitus kaikkein kukkein aina olekaan.

 

Yhdeksäs perjantaipakote kuuluu näin: Lienette kuulleet vanhan neuvon: Jos et tiedä, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu, laita joku tulemaan tilanteeseen ase kourassa. Ehkä olette kokeilleetkin tuota. Testataanpa siis seuraavaksi rauhanomaisempaa konstia. Kirjoita teksti, jossa joku tulee tilanteeseen kukka(kimppu) kädessään.

 

Ja tässäpä oma pikatekstini aiheesta, raakatekstinäyte siis:

Vilkaisen kelloa. Kohta, ehdin ajatella, kun junan kuulutusmerkkiääni jo särähtää korvaan ja kovin tutuksi tullut naisääni kertoo junan saapuvan pian pääteasemalleni. Tunnistan maamerkkejä, kaupunginosaviitan, omakotitalon, etäällä pilkottavan virastotalon. Kuulutus on kollektiivinen käsky alkaa kerätä tavaroita hattuhyllyltä, rapistella karkkipussit takaisin laukkuihin, taitella ristikkolehti kassin sivutaskuun, kynä sivun reunaan kiinnitettynä. Minäkin laitan takin päälleni ja tarkistan, ettei paikalleni jää mitään. Tuntuu oudolta, että osa matkustajista jää istumaan vailla aikomustakaan nousta kyydistä. Heidän määränpäänsä on tuonnempana, minä en edes tiedä, missä kaikkialla tämä juna pysähtyy oman asemani jälkeen. Minulle riittää tämä paikka. Ja siellä oleva ihminen.

Tunnistan loppukiireen: olen istunut junassa pari tuntia aivan rauhallisesti, lukenut, kirjoittanut, katsellut räikeänvihreitä peltoja. Mutta nyt, kun juna on melkein perillä, en enää malttaisi. Asema näkyy jo, laituri alkaa, ihmisiä odottamassa, juna jarruttaa, miksei se jo pysähdy, minä haluan ulos täältä, perille! Vaunun ikkunat ovat matalalla, jos itse seisoo jo käytävällä. Kumartelen, yritän tunnistaa oikeat jalat. Sillä minua ollaan vastassa asemalla.

Nytkähdys, pysähdys, ovien sihahtaminen auki. Ulkona häikäisee aurinko, mutta se ei haittaa. Minä olen jo nähnyt etsimäni. Hän seisoo viereisen vaunun kohdalla, katse etsii vielä. Minulla on pieni hetki aikaa tarkkailla häntä samalla kun otan nopeita askelia häntä kohti. Näe minut, ajattelen, enkä tiedä, miten väistän muita ihmisiä sillä en huomaa kuin tämän yhden, jota kohti askeleeni vievät. Hän kääntyy minua kohti, hymy nousee hänen kasvoilleen - ja sitten olen jo siinä, sylissä. Emme puhu mitään. Tiedän, että ihmisiä kulkee ohitsemme, mutta he eivät ole olemassa minulle.

“Sä tulit”, hän nauraa ja suutelee poskelle. “Mä tulin”, hymyilen takaisin. Hän vetää kätensä selkänsä takaa - oliko se siellä koko ajan? - ja ojentaa minulle tummanpunaisen kallan. Häkellyn. Häntä naurattaa, minä suutelen häntä, otan kukan (se on niin kaunis!) enkä osaa sanoa mitään.

Koko loppupäivän toivon, että hän osaisi lukea katseestani sen, mitä en saanut sanottua: Niin minäkin sinua.