Pidän kovasti työstäni kirjallisuuskriitikkona. Ei siinä huimia summia pääse tienaamaan, mutta saapa lukea ihan uutukaisia kirjoja edes jonkinlaista korvausta vastaan. Silti, välillä tekisi mieli vain hehkuttaa juuri lukemaansa mahtavaa kirjaa. Kritiikin pitää kuitenkin olla analyyttinen, pohtiva, harkittukin. Ja aika usein mahtua noin 2300 merkkiin. Ja vaikka arvostelussa voi ja saa sanoa, että mahtava kirja, tulee sitten kuitenkin vähän himmailtua, ettei aivan tolaltaan mene.

 

Tänään luin loistavan kirjan. Ihan vapaaehtoisesti. Tästä ei makseta minulle senttiäkään, kirjankin ostin ihan itse. Siksi ajattelin lähinnä hehkuttaa kirjaa. Tekisi melkein mieli pyytää kirjoittajalta anteeksi, kun en tajunnut, että hän on näin hyvä.

 1814249.jpg

Marko Hautala: Itsevalaisevat. 239s. Tammi 2008.

”Päivänä, jona Iiris katosi, Elias Rosvik jätti viidennen rakastajattarensa.” Tämä on romaanin ensimmäinen virke. Upea aloitus. Koukutti heti. Henkilöt, tilanne, draama – kaikki on tässä. Eikä jatko petä.

Eliaksen viides rakastajatar on Maaria, terapeutti, jonka vastanotolle tulee teini-ikäinen Maunu. Maunu liittyy Iirikseen. Ja sitten mukaan tulevat hohtavat kalat. ”Mussa on kala”, Maunu vastasi. ”Sussa ei.”

Itsevalaisevat kertoo keskiluokkaisten kulissien kaatumisesta. Se kertoo ihmisten tarpeesta uskoa johonkin, pitää jostain kiinni, vaikka sekin lipsuisi (!) käsistä. Nuoret vihaavat aikuisia ja aikuisten valheita, mutta mitä he löytävät tilalle?

Itsevalaisevissa on piirteitä dekkarista, kauhusta ja jännäreistä, mutta en niputtaisi sitä pelkästään yhdeksikään noista. Romaani nappaa otteeseensa, maailmaan, jossa valo ei läheskään aina hohda kirkkaana ja pimeyttä on monenlaista. Vaikka näkökulmia on useita, se ei sekoita – ja Hautala menee luontevasti erilaisten hahmojen nahkoihin. Ainoastaan Iiriksen äiti jää kovin etäiseksi.

Liian usein käsiin ei osu kirjaa, joka vie täysin mennessään. Aloitin kirjan lukemisen maanantaiaamuna junassa, enkä olisi malttanut laskea sitä käsistäni. Ja onneksi romaanissa on avoin loppu. Nyt se jää mietityttämään, kuten koko Itsevalaisevien maailma. Hivenen pelottavaakin on, miten romaanin maailma on yhtä aikaa totta ja fiktiota.

Minä niin pidin tästä kirjasta. Lopussa tapahtui se, mikä on varsin varma hyvän kirjan merkki: en olisi halunnut, että kirja päättyy. Hidastin lukemista loppua kohden. Ja sitten se loppui, samana päivänä kuin alkoikin. Nyt romaani kummittelee päässäni, kiertää mielessäni. Nautin tarinasta, joka kulki sutjakkaasti. Nautin myös kielestä, joka sopi tarinaan, oli sopivan täyteläistä – ei liian kuvailevaa, eli liian pelkistettyä. Vaan sellaista, jota on hyvä lukea, joka ei tee itseään liian tärkeäksi.

Katsokaa myös kantta: Saku Heinänen on tehnyt hienoa työtä.

Lisää tietoa Marko Hautalan blogista ja Tammen sivuilta!