Hajuaisti ja tuntoaisti saavat ensimmäiset onnenhulvahdukset, kun päästään leipomaan. Leivän leipomisessa on jotain ikiaikaista, tulee tunne osaamisesta, onnistumisesta, suojelemisesta, elämän ylläpitämisestä. Yksinkertaiset mutta rajattomasti muunneltavat aineet, hiivan toimimisen ihme, taikinan tuntu käsissä, koko asuntoon leviävä tuoksu... Leivän leipominen ei ole edes työlästä, mutta vaatii kotonaoloaikaa. Iso osa ajasta on odottelua, jolloin voi tehdä muuta, mutta eipä leipätaikinaa voi jättää paistumaan työreissun ajaksi. Siksi leivon harmillisen harvoin nykyään.

Eilen nautiskelin kahden eri leipomuksen parissa - ja poikkeuksellisesti en tehnyt leipää. Intialaiset kasvissamosat eivät estetiikallaan hurmanneet, mutta maussa oli jo valloittavuutta. Silmää enemmän ilahduttavaan kastiin pääsivät nämä keksit, cantuccineille sukua olevat:

Kuvitelkaa appelsiinin ja mantelin liitto, kuvitelkaa pistaasipäihkinät, kuvitelkaa rapea muttei käsiin mureneva koostumus. Näitä teen toistekin. Saatan tarjota vieraillekin (eli kannattaa tulla kylään!)

Oli pakko päästää kuvaan myös eilen ripustettu verho ja helminauhahärpäke. Eivät ole aitoja helmiä, enkä jostain syystä ole osannut käyttää tuollaista korua - joten ilahduttakoon nyt hyötykäytössä keittiössä.