Hups, 30 kirjan valikoimani on liki päätöksessään. Viimeisen vuoro. Vaikka eihän tämä tähän jää, varmasti jatkossakin puhun suosikkieni puolesta. Mutta en ehkä heti näin tiiviillä aikataululla, harvemminkin riittänee.

Pentti Saarikoski ei ole ollut minulle varsinainen idoli tai guru tai muu oppi-isä. Muistaakseni johonkin aikaan jopa vältin Saarikosken lukemista ihan vain siksi, että kaikki nuoret kirjoittajat lukevat Penaa. Enhän minä ole kuin muut, enhän! Sittemmin ehdottomuus karsiutui, ajattelin edes vähän tutustua. Nykyään päädyn aina ajoittain lukemaan miehen runoja, asettumaan paikoilleni säkeensä seuranani. Olin syksyllä puhumassa suhteestani Saarikosken tuotantoon, sekin nosti taas Tähänastiset runot luetummaksi kuin aikaisemmin. Kaikki Saarikosken runot eivät suinkaan kosketa, mutta ne, jotka jotain minussa liikauttavat, tekevät sen kunnolla. En tunne tarvetta analysoida asiaa, vaan nautin siitä, että sanat - mustat merkit valkealla paperilla! - saavat minut tuntemaan.

 

minä rakastan sinua

          niinkuin vierasta maata

              kallioita ja siltaa

niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta

      minä kävelen sinua kohti maailmassa

ilmakehien alla

             kahden valon välistä

minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

 

(Kokoelmasta Mitä tapahtuu todella?)

 

Minä rakastan sinua on yksi suosikeistani. Kuten seuraavakin:

 

Jos minä olen syksy. Ja sinä olet kevät.

Niin minä odotan sinua.

 

(Kokoelmasta En soisi sen päättyvän)

 

Ainakin Saarikosken runoissa luotan tuntemuksiini, luen varsin emotionaalisesti. Jos runo tuntuu hyvältä, jos sen jälkeen tulee sellainen olo, ettei halua sanoa mitään (koska runo on sanonut niin paljon), runon täytyy olla hyvä. Hyvä runo mykistää jollain tapaa - samalla, kun käynnistää villin ajatus- ja assosiaatiomyrskyn. Mitä me tekisimme ilman paradokseja.

 

Pentti Saarikoski: Tähänastiset runot. Otava 1978.