Elämä on ollut melko täyttä viime aikoina. Näin kauniisti sanottuna. Uusi työ, matkustaminen, remppa, muutto, työsumat. Ai sosiaalista elämää johonkin väliin? No tuota...

Nyt on uusi koti uudessa kaupungissa. Totuttelen tähän. Ettei koko ajan tarvitse mennä ja tulla, istua junassa, katsoa samoja ja silti vaihtuvia maisemia, puikkelehtia ihmisten joukossa, kuunnella ravintolavaunun nasaalikuulutusta, katsoa kelloa, tihentää askelia. Nyt on muuta. Jos aamu venyy vartilla, ei haittaa. Illat tuntuvat pidemmiltä. Remontti on pysähdyksissä, ja olen saanut täysin vapaata aikaa, vain itselleni.

Eilen alkoi kirjoituttaa. Pitkästä aikaa. Oma kirjoittaminen on ollut ihan lamassa useamman kuukauden. Kun ei ehdi eikä jaksa. Paitsi tuntea syyllisyyttä. TeaKin näytelmää sentään sain pakerrettua, joten en ihan kirjoittamatta ole ollut. Työtekstejä, artikkeli, sensellaista.

Mutta että jotain ihan omaa.

Eilen illalla tartuin Goldbergin Hyvä, kaukainen ystävä -teokseen ja arvoin harjoituksia. Kirjoitin puoli tuntia käsin, raakatekstiä, ei mihinkään suunniteltua. Kirjoitin. Ja muistin asioita, joita en muistanut muistavani. Tuntui hyvältä. Että se palaa, jatkuu. Kirjoittaminen. Ei se ole karannut, vaikka minä karkasinkin sen luota muiden asioiden äärelle.