Nukuttuani muutaman tunnin eilisen Armon varassa -teatteriesityksen päälle lienee aika yrittää saada aatokset ymmärrettävään muotoon. Ensinnäkin: pidin näytelmästä todella paljon. Anna-Elina Lyytikäisen käsikirjoitus on loistava. Lyytikäisen ohjaus toimii. Lyytikäinen ja Mikko Nousiainen hoitavat seitsemän rooliaan upeasti. Niin, seitsemän roolia - kaksi näyttelijää.

Näytelmä alkaa hämmentävästi. Yleisö valuu katsomoon, taustalla soi monotoninen musiikki ja näyttelijäkaksikko hengailee lavalla, verryttelee, silmäilee yleisöä. Sitten musiikki voimistuu
 ja Nousiainen ja Lyytikäinen esittelevät toisensa kuin viihdekonsertissa oltaisiin - ja äkkiä se solahtavat rooleihinsa. Kaikki seitsemän roolia läväytetään näyttämölle heti alussa. Aluksi oudoksuttaa katsoa, kun kaksi ihmistä vaihtaa tiuhaan asentoa ja puhetapaa, mutta pian siihen tottuu.

Miten pienillä asioilla luodaankaan henkilöhahmo lavalle! Ääni tekee paljon, mutta niin myös ryhti ja käsien asento. Välillä näyttelijät heittävät harteilleen nahkatakin tai laittavat lippisen päähän, mutta ilman niitäkin henkilöt erottuvat. Ja millaisia tyyppejä näytelmässä on! Näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on pappi, ja hänen ajatusmaailmansa vaikuttaa voimakkaasti kaikkiin. Varsinainen keskushahmo on kuitenkin perheen tytär Mirjami, joka kapinoi kodin arvoja vastaan ja koettaa etsiä omaa paikkaansa maailmassa.

Näytelmä nostaa perheen sisäiset valtasuhteet tarkasteltaviksi. Vanhemmat eivät kannusta lapsiaan. "Kyllä minä sen tiesin, ettet sinä sitä virttä osaa", isä lyttää Mirjamin, joka ei muista virren sanoja. Rakkautta ei näytetä, kärsimys kirkastaa ja itsehillintä on korkea hyve. Kun Mirjami yrittää yllyttää veljensä ajattelemaan omilla aivoillaan, äiti muuttuu marttyyriksi - Mirjamihan on hankala lapsi, joka vain pilaa muiden mukavan päivän ja tunnelman riidanhaastamisellaan.

Vaikka näytelmän perhe on suorastaan järkyttävä, ei Armon varassa ahdista. Näytelmän huumori on paikoin todella mustaa, mutta juuri siksi vapauttavaa. Henkilöt eivät ole korrekteja toisiaan kohtaan, kukin manipuloi toistaan parhaan kykynsä mukaan - tai vetäytyy täysin, kuten Mirjamin veli. Lopussa on onneksi vapautumisen merkkejä. Ehkä myös anteeksiannon?

Ihastuin näytelmän lavastukseen. Se on todella yksinkertainen, vain muutama pyörien päällä liikkuva laatikko, jotka muuntuvat niin arkuksi, pöydäksi kuin pyörätuoliksikin. Taustalla on iso kangas, johon heijastetaan piirrostaustoja - kuin tussilla olisi piirretty yksinkertainen taustakuva. Hilpeää on sekin, että tausta ikään kuin elää: kangasta leikataan ja piirosverhot voidaan sulkea.

Pakko sanoa, että kadehdin Lyytikäisen käsikirjoitustaitoa. Voi kun osaisi itsekin kirjoittaa tuollaista tekstiä!