Marraskuu on ollut pimeä ja vähäluminen. Kaamos ei vie kaikkea puhtiani, mutta kieltämättä vaikuttaa vireyteen. Siksipä välillä on tuntunutkin, että työt eivät lopu ikinä, eivät ainakaan tekemällä. Marraskuuhun on mahtunut uusia kursseja, joita en ole aikaisemmin pitänyt. Ja nehän teettävät työtä, valmiita oppikirjoja kun ei ole saatavissa.

Tuntien kokoamisessa on jotain viehättävää, sopivan haasteellista. Miten valita opetettavat asiat (ops voi joskus olla hämmentävän ylimalkainen), miten opettaa valitut asiat? Miten välttää se, että itse puhuu suuna päänä koko ajan, miten saada opiskelijat keskustelemaan, innostumaan ja ajattelemaan itse? Välillä pää sauhuaa ja ajatukset kokkaroituvat pahemman kerran. Silloin toivon, että olisin töissä liukuhihnan äärellä, tekisin jotain todella mekaanista - kunhan ei tarvitsisi ajatella! Tauon tarpeestahan tuollainen kertoo. Eli vähän suklaata, koiran kanssa ulos tai puoli tuntia tv-hömppää, niin johan pää saa kaipaamaansa lepoa.

Kehitän jatkuvasti palkitsemisjärjestelmiä itselleni. "Jos teen tämän, saan suklaata. Jos luen tuon, saan lukea lehteä ja juoda teetä. Jos jaksan tunnin, voin surffata netissä." Teetä litkin koko ajan töitä tehdessäni, syöminen kuuluu taukoihin. Mutta ah sitä onnen tunnetta, kun urakka on saatu päätökseen! Tunne ei ehkä kestä kauaa, mutta palaa toisinaan lämpimänä läikähdyksenä. Kuten silloin, kun huolellisesti suunniteltu kurssi toimii oikeassakin elämässä, opiskelijoiden kanssa. On mukavaa huomata, ettei ole tehnyt turhaa työtä.