Kummallista, miten välillä tarvitaan vain pari sanaa, ja teksti alkaa kehräytyä komeaksi vyyhdeksi päässä. Parhaassa tapauksessa se siirtyy paperillekin. Tuntuu, että tämä syksy on ollut tukkoista aikaa oman kirjoittamisen suhteen. Olen kirjoittanut, mutta lähinnä lyhyitä pätkiä, alkuja, välipalasia. Tarvitaan niitäkin, palasistahan kokonainen teksti lopulta kasaan kursitaan. Mutta silti, määrätietoisuus (se, jota keväällä oli varsin runsaasti) on puuttunut.

Reilu kuukausi sitten puhuin kirjoittavan ystäväni kanssa puhelimessa. Perusjorinaa siitä, tästä, vähän tuostakin, yhdestä, toisesta, viidennestäkin asiasta. Sivusimme kirjoittamaani Pyyteetön Sipuliina -satua, ja mainitsin, etten ole saanut satuja sen jälkeen kirjoitettua - ainakaan loppuun saakka. Ystävä naurahti, että kyllähän Sipuliinan kaveriksi jotain pitää kirjoittaa. "Kirjoitat vaikka Peruna-Jussista", ystävä heitti, ja saimme tovin verran runsaasti riemua uudesta hahmosta. Peruna-Jussi, hohoo.

Kirjoitin hahmon nimen muistiin, ja vähän myöhemmin, kun nukahtaminen oli kovin vaikeaa, aloin leikitellä satuidealla. Lopulta jouduin ottamaan muistikirjan ja kynän käteeni ja tekemään summittaiset hahmotelmat tarinasta, etten niitä unohtaisi. Seuraavana päivänä kirjoitin käsin ensimmäisen liuskan satua. Muhittelin sitä muistikirjassa, kunnes kirjoitin sen puhtaaksi. Parin päivän vetkuttelun jälkeen jatkoin taas.

Nyt satu on melkein puolivälissä, ja tiedän, miten se päättyy. Parilla luottolukijallakin se on jo käynyt. Jouluhösääminen on nyt etusijalla, mutta olen toiveikas: jospa joulun jälkeen kirjoittaisin Peruna-Jussin tarinan loppuun.

Mitä tästä opimme? Minä en ehkä oppinut mitään uutta - mutta sain muistutuksen vanhasta, jonka jo tiesinkin: tarvitsen potkuja. Tarvitsen tehtävänantoja, kirjallisia "pelejä", jotain, joka tulee itseni ulkopuolelta. Tässä tapauksessa tarvitsin nimen, sen jälkeen oma keksiminen pääsi käyntiin. Niin yksinkertaista, niin helppo unohtaa.