Usein sanotaan runoteosten olevan marginaalissa. Ovathan ne, mutta jos uskaltaa astua vielä syrjemmälle, kohtaa semmoisia harvinaisuuksia kuin aforismit ja esseet. Oikein ilahdutti, kun luin, että näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on kirjoittanut esseekokoelman. Luultavasti syy, miksi asiasta kerrottiin päivän Aamulehdessä on se, että näyttelijänä Björkman on tunnettu henkilö, julkkis. Jos joku tuntemattomuus olisi esseensä saanut julki, ei hänestä välttämättä olisi kiinnostuttu - pysyköön marginaalissa vaan.

Mutta ei minua riso, että Björkman nostetaan esiin. Haastattelussa Björkman vaikuttaa fiksulta, oikeasti ajattelevalta ihmiseltä. On virkistävää kuulla vaihteeksi ihmisestä, joka rohkenee ihan ääneen pohtia suhdettaan uskontoon, ja joka tekee sen vieläpä kiihkottomasti. On liian helppoa (ja nykyään lähes oletuksenmukaista käytöstä) polkea uskontoa ja nimetä kaikki Jumalasta ääneen puhuvat hihhuleiksi tai fundamentalisteiksi.

Tekisi ihan mieli uskoa porttiteoriaan: Joku ostaa Björkmanin esseekokoelman Valkoista valoa, lukee sen ja ihastuu. Niinpä häntä alkaa kaivertaa esseennälkä. Hän koluaa kirjakaupat ja kirjastot ja löytää lisää esseitä luettavakseen. hän kertoo esseiden ilosanomaa ystävilleenkin, ja kas, esseet saavat lisää lukijoita. Jotkut hardcore-fanit maistavat myös aforismeja, jotka mielestäni ovat kovin läheistä sukua esseille.

En ole Valkoista valoa -kokoelmaa vielä lukenut, joskin se kiinnostaa kovasti. Enkä väitä, että luen pääsääntöisesti vain esseitä muutenkaan. Mutta välillä on upeaa tarttua esseekokoelmaan, jonka tekijä on ajatellut ja haastaa ajattelemaan niin kuin esseisti voi parhaimmillaan tehdä. Harkittu mutta silti yllättävä pohtiminen on esseen maukkainta antia. Koskaan ei tiedä, millä argumentilla esseisti yllättää seuraavan kerran.

Jos ei halua aloittaa elämää esseiden kanssa vielä Björkmanin kirjalla, kehotan tarttumaan Liisa Enwaldin kirjaan Intervalleja. Tai Torsti Lehtisen esseekokoelmiin. Niiden parissa voi syntyä ajatuksia!