Joulukuun kunniaksi mieleni on vallannut pitäisi-olento. Tunnettehan tapauksen? Kyseessä on pieni olio, joka muistuttaa syksyn mittaan ryytyneelle ihmiselle, että sekin juttu muuten pitäisi vielä hoitaa, ja sitäkään et ole vielä tehnyt, joten pitäisiköhän nyt pikku hiljaa jo. Ja minä nyökyttelen oliolle, että oikeassahan sinä, ovathan ne kaksi kirjaa pölyttyneet jo aika kauan hyllyn päällä, pitäisihän ne kritiikit kirjoittaa. Ja totta sekin, että jo nyt pitäisi (ja kannattaisi!) suunnitella erästä kevätpuolella olevaa kurssia.

Pitäisi-olento taitaa rakastaa joulua. Silloinhan pitäisi tehdä vaikka mitä! Eikö nyt pitäisi jo tehdä joulukortteja? Pitäisiköhän sinun käydä jo lahjaostoksilla? Älä nyt hyvä ihminen netissä surffaa, sinunhan pitäisi siivota asunto, ei joulun aikaan sovi läävässä asua, vaikka possusesonkia vietetäänkin!

Pitäisi-olennon vierailu tuottaa syyllisyyttä, ja juuri tuo syyllisyys houkuttelee pitäisi-olennon aina takaisin. Se möyhii syvällä syyllisyydessä, kylpee siinä ja loiskuttelee sitä ympärilleen niin, että joka paikassa varmasti on vähän syyllisyydentuntoa. Pitäisi-olento haistaa syyllisyyden, tekemättömyyden aiheuttaman huonon omantunnon jo kaukaa ja syöksyy kuiskuttelemaan lisää asioita.

En oikeastaan osaa taistella pitäisi-olentoa vastaan. Joskus onnistun ohittamaan sen horinat olankohautuksella, säätämällä musiikin vähän kovemmalle, uppoutumalla kirjaan tai tarttumalla sitä niskasta ja viskaamalla sen ikkunasta ulos.

En minä sitä kokonaan tahdo tainnuttaa. Kuinka ikinä saisin mitään aikaan, jos pitäisi-olento ei jäkättäisi minulle? Pitäisi ehkä arvostaa sitä enemmän, edes joskus.