Kirjoittaminen on kummallista puuhaa. Tai ehkä vain minun pääni on kummallinen. Väliäkö tuolla.

Kirjoitan puolisäännöllisesti, kiitos Diesel-kirjoittajaryhmäni. Mutta jos deadline on kerran kuussa, ei se vielä edellytä jokapäiväistä kirjoittamisrutiinia. Ei edes jokaviikkoista, senkin olen havainnut.

Muistelen kirjoittaneeni tästä aikaisemminkin: tarvitsen pakotteita kirjoittamiseeni. Otan mieluusti vastaan tehtävänannon, vaikka löysänlaisenkin, sillä sen avulla pääsen alkuun. On jotain, josta pitää kiinni - ja josta tarvittaessa päästää irtikin. Myös deadlinet ovat olennaisia. Jos valmiilla (tai "valmiilla") ei ole kiirettä, miksi ryhtyä riehumaan. Ehtiihän tuota. Onhan tässä aikaa. Tehdään nämä kiireisemmät pois ensin. Ja juuri tuo ajatus estää minua kirjoittamasta: on muka jotain olennaisempaa, tärkeämpää, kiireellisempää, joka aina tönäisee oman tekstin tuottamisen sivuun. Oikeasti tiedän, että voin paremmin, jos saan kirjoittaa myös ihan omia juttujani. Mutta kiire, tuo ihana tekosyy, on niin helppo ottaa esiin.

En välttämättä tarvitse ideointihetkiä muiden ihmisten kanssa, mutta nautin niistä paljon. Moni teksti on saanut alkusysäyksensä, kun olen leikitellyt ideoilla ystävieni kanssa, joku on heittänyt ajatuksen henkilöhahmosta, toinen täydentänyt, kolmas keksinyt tyypille kaverin. Yhdessä ideoimalla keksityt tyypit ja juonenraapaleet auttavan jonkin verran, mutta niistä huolimatta olo on välillä perin yksinäinen näppäimistön äärellä. Ideat ovat ideoita, toteutus on se, joka ratkaisee.

Viime viikolla oli kiire kirjoittaa. Tietenkin vastustelin tekstin tekemistä. Emmä tänään, mä sitten myöhemmin, ei tähän aikaan enää jaksa, kerkeen mä huomennakin. Lopulta oli pakko ryhtyä työhön. Ja kas kummaa, se sujui ihan mallikkaasti. Pohjalla oli Diesel-porukalla tehty ideointi ja palaute tekstin alkuliuskoista. Lisäksi minulla oli dedis ja eräänlainen tehtävänantokin, ideoinnin pohjalta syntynyt. Palikat kasassa, eli edellytykset tuottaa tekstiä. Sillä aikaakin oli, talvilomaa kun vietin. En väitä, että tekstistä tuli loistava. Eikä sillä oikeastaan ole väliäkään. Tärkeintä on, että erään novellin ensimmäinen versio valmistui. Nyt muhittelen tekstiä, ehkä unohdankin sen toviksi. Sitten - ehkä seuraavan sopivan deadlinen lähestyessä - voin ottaa novellin uusintatarkastelun kohteeksi.

Mutta en lakkaa ihmettelemästä sitä, että pakkoja pitää olla. Muuten luovuus karkaa. Minun luovuuteni haluaa tulla aidatuksi, sen pitää saada tempoilla pitkin tarhansa seiniä.

 

Tämän jälkeen onkin luontevaa pyytää tehtävänantoa bloggaamiseen! Tammikuun kirjaesittelyrupeama innosti itseäni. Jokapäiväiseen bloggaamiseen en nyt taivu, mutta viikottaiseen sarjaan voisinkin. Mitä se voisi olla? Elämäni levyt? Parhaat harkat? Raakatekstiä? Mitämitä?