Olisi niin monta asiaa, joista haluaisin blogata. Ja koska asiaa on paljon, en osaa kirjoittaa mitään. Ehkä pitää palata perusasioihin kaiken ahnehtimisen sijaan. Ja perusasiahan on elefantin syöminen. Tehän tiedätte, miten sellainen otus syödään. Niin, pala kerrallaan.

Tässäpä mottoa elämään. Omin silmin tätä voi käydä ihastelemassa (ja samalla kannattaa tilata chai latte) Edinburghissa, paikassa nimeltä Eteaket.

 

Viimeksi kuluneen kuukauden aikana olen nukkunut omassa sängyssäni niukasti enemmän öitä kuin jossain muualla. Helsingissä, Edinburghissa, Tallinnassa. Olen nauttinut vaihtuvista maisemista, tehnyt toki myös päiväreissuja kotomaan kamaralla, pakannut ja purkanut laukkua. Jääkaappini kaipaisi perusteellista inventaarioita, enkä tiedä, uskallanko avata kaikkia purkkeja.

Kohta pakkaan laukun taas. Mutta sitten ehkä helpottaa - tai sitten ei, sillä reissuelämän jälkeen kotona hissutteluun kyllästyy noin kolmessa päivässä. "Vois lähteä jonnekin", pääsee suusta, ja sitten jo arvotaankin, että mitkä kengät ja riittääkö reppu vai pitäisikö ottaa se lentolaukku. Ja minkä kirjan ottaisi mukaan ja riittääkö se varmasti.

Herkimmät lukijat voivat havaita seuraavassa Sinä päivänä -romaanin juonipaljastuksen elkeitä - ihan sellaisista ei ole kyse, mutta päättäkää itse, otetteko riskin, elättekö vaarallisesti.

Tallinnassa mukanani oli paljon puhuttu Sinä päivänä, kirjoittanut David Nicholls. Pidin siitä. Oi kyllä. Viihdyin Emman ja Dexterin elämänvaiheita seuratessani, toivoin heille kaikkea hyvää, tuskastuin, kun jotain jätettiin sanomatta, tekemättä. Ja sitten kirja loppui. Ja se loppu riipaisi niin kovin. Ei siksi, mitä tapahtui Emman ja Dexterin tarinan lopussa. Vaan siksi, mitä tapahtui alussa. Ja kun oli jo tiedossa, mitä kaikkea oli alun jälkeen tapahtunut, alku (josta kaunein osa kerrotaan vasta ihan lopuksi) riipaisi todella. Sillä alussa on kaikki herkkyys, odotukset, mahdollisuudet. Ja kaikkihan me tiedämme, että alussa toivotaan enemmän kuin on mahdollista saada. Silti, siksi, melkein nyyhkäisin kyyneleen luettuani viimeiset rivit junamatkalla. Mutta kenties vieressäni istuva nyreä kanssamatkustaja sai minut ryhdistäytymään. Ja niinpä kirjoitin vain ryöpsähtelevän päiväkirjamerkinnän kirjasta. Enkä näytä vieläkään kykenevän kovin hallittuun analyysiin, varsinkaan, kun koetan samalla olla kertomatta liikaa.

En vielä tiedä, minkä kirjan otan seuraavalle matkalle mukaan. Mutta mietin jo vaihtoehtoja.