Odotan tulevaa viikonloppua, koska silloin on aikaa lukea.

Joka päivä ehtii lukaista edes jotain ja edes vähän, mutta mitä ihanuutta onkaan, kun voi vaipua kirjan maailmaan jopa tunneiksi! Ehkä asetan jonkun opuksen yöpöydälle, ettei tarvitse edes sängystä nousta. Välillä voi toki nauttia Hesarin ja teetä, mutta sitten taas paluu kirjan äärelle.

Nyt lukuvuorossa on Hannu Luntialan Petri Vallin toinen elämä, mutta kärsivällisinä vuoroaan odottavat Riikka Pulkkisen Totta ja Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Ja ehkä pari muutakin... Pulkkinen ja Salmela ovat F-ehdokkainakin tänä vuonna.

En muista aikaa, jolloin en olisi lukenut edes vähän. Muistan hetkiä, jolloin lukeminen on ollut sekä henkinen että ruumiillinen kokemus. Hyvä kirja vie niin, että koko kehossa tuntuu. Hyvä kirja herättää tunteita, monenlaisia. Ja vaikka se voi viedä minut maailmoihin, joissa en ole koskaan ollut (enkä aina oikeasti haluaisikaan), se antaa myös jotain tuttua, samaistumispintaa, se hipaisee minun elämääni.

Tällä hetkellä en tunnista erityistä lukutarvetta. Siis tietynlaisen kirjallisuuden tarvetta. Parina tammikuuna olen havainnut himoitsevani kepeää viihdettä - pimeys ja kylmyys lyövät niin rajusti, että on pakko saada jotain kevyttä, hattaraa. On ollut kesiä, jolloin Tsehovin novellit ovat tuntuneet välttämättömiltä. Tulee nuortenkirjakausia. Lyriikkakausia. (Runoja luen melkein päivittäin, yhden silloin tällöin, harvemmin koko kokoelmaa kerralla. Viimeksi nautiskelin ihan kokonaan Timo Harjun Kastelimme heitä runsaast kahvilla -kokoelman, ja suosittelen muillekin samaa.)

Nyt taidan haluta upottavia tarinoita.

Voin lukea kielen takia, juonen takia, aiheen takia, tyylin takia. Mutta en osaa sanoa, mikä niistä olisi tärkein. Kai sekin vaihtelee.

Jos kirjasto on kirjailijan yliopisto, en taida malttaa valmistua milloinkaan siitä oppilaitoksesta.

 

Edit: Alexandran sukunimi on tietenkin Salmela, ei Salminen! Virhe korjattu, pahoittelen lipsahdusta.