Loma alkoi. Ja tuli tarpeeseen. Yllättävän helposti pää on suostunut jäämään lomalle, ajattelen työasioita hämmästyttävän vähän. Sen sijaan olen vain ollut. Haahuillut. Siirtänyt pieniä askareita seuraavaan päivään, ihan vain siksi, ettei ole huvittanut tehdä niitä juuri tänään. Loistavaa.

Olen lukenut aika vähän. En ole kirjoittanut lainkaan. Eilen alkoi tehdä mieli kirjoittaa, mutta en aloita vielä. Ensi viikolla sitten. Kerään intoa, halua, tarvetta kirjoittaa. Enkä suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten kirjoita ja lue koko ajan, nyt, kun sellaiseen(kin) olisi aikaa. Kirjoittamisen aika tulee, tiedän sen. (Ja myönnetään, uusi läppäri vaikuttaa myönteisesti kirjoittamisintoon...)

Mutta lukeminen houkuttaa taas. Ehkä siksikin, että koti on myllätty uuteen järjestykseen, ja nyt täällä on uusia lukupaikkoja. Sillä on väliä, missä sohva on, missä kohtaa olohuoneta käpertyy lukuasentoon! Puhumattakaan siitä, että voi istua keinutuoliin lukemaan.

Jotain tänä keväänä luettua tekee mieli jakaa Omassa huoneessa poikkeavien kanssa, vaikka sitten lyhyestikin:

 

Mila Teräs: Sininen huone

Sininen huone kertoo 17-vuotiaasta Sigridistä, joka huomaa olevansa raskaana. Raskaus ei todellakaan ole suunniteltu. Sigrid alkaa pohtia valintojaan: vauva vai abortti. Päätös on yksin hänen, vaikka muut ihmiset eivät pysty pitämään suutaan kiinni. Teräs kuvaa hienosti ennakkoluuloja, äitiyteen liittyviä myyttejä ja usein sanomatta jääviä asioita. Romaanin kieli on upeaa, kuvallista, kaunista. Sellaista, että välillä lukiessa pitää pysähtyä vain hengittämään, kun jokin lause on onnistunut kuvaamaan asian juuri oikein - itse ei vain ole löytänyt noin oikeita sanoja sille. Lisäksi kirja huokuu rauhaa, vaikka kansien välissä on ristiriitoja, epävarmuutta, pelkoakin.

 

Hannu Raittila: Ulkona

Ulkona saa määritteekseen epämääräisen käsitteen "lyhytproosaa". Se on epätavallinen kirja, jonka sisälle mahtuu monenlaista. Tavallaan kirja kertoo Raittilan matkoista ulkomaille. Se kertoo myös kirjailijan arjesta, kirjoitusprosessin moninaisuudesta, luonnostelemisesta, ideoimisesta, elannon hankkimisesta. Kirjailijan työn kuvaaminen näytetään niin konkreettisesti, että mukana on katkelmia esseistä, radiosketseistä, puheenvuoroista. Lisäksi kirja on henkilökohtainen, päiväkirjamainen, ja kertoo erään rakkaustarinan kehittymisestä. Monimuotoisuus viihdyttää, haastaa, kiinnostaa. Ilahduttavaa lukea välillä jotain erilaista, toisin rakennettua proosaa.

 

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa enää mitään - tuntuu, että sitä on käsitelty joka paikassa ja joka käänteessä. Vaikka toisaalta, jos kirja on oikeasti hyvä, sitä saa mielestäni toitottaa joka niemessä ja notkelmassa, ei hyvää kirjaa tarvitse vaieta väkisin (voiko noin sanoa? kieliopillisesti?). Ei juonireferaatteja tässä, ne löydätte muualta. Mutta Puhdistuksen kieleen kiinnitin erityistä huomiota. Miten asiat voidaankaan kertoa noin koruttomasti, paljaina - ja silti kielessä on jotain erityistä, se ei kalahtele kolkkona. Romaanin lukeminen oli intensiivinen kokemus, ja välittömästi viimeisen sivun jälkeen iski halu lukea se uudelleen (enkä kuitenkaan ole niin tehnyt). Ei siksi, etteikö kirjaa olisi ymmärtänyt yhden lukemisen perusteella, vaan siksi, että kirjan ymmärtäisi täydemmin, syvemmin, jos sen lukisi toistamiseen. Tuntui, että kerroksia riittää.