Tänään on haahuilupäivä. Ole hyvä ja kiltti itsellesi -päivä. Luksuspäivä, oikeastaan. Tänään ei tarvitse matkustaa minnekään, ei tavata ketään, ei vastata yhteenkään työsähköpostiin. Toivoin sadetta, sain sadepäivän. (Nyt tosin aurinko vilkuilee pilvien lomasta, mutta se sallittakoon.)

Tänään olen ollut kiltti itselleni, tehnyt asioita, joista nautin. Luin Taina Latvalan Arvostelukappaleen (suosittelen!), kudoin villatossun (ja aloitan tänään sen parin), soittelin pianoa (kyllä minä vielä opin soittamaan sen yhden Beethovenin sujuvasti), luin aamulle lehdet kaikessa rauhassa monen teekupin kera. Lueskelin blogeja, jotka olen jättänyt vähemmälle huomiolle viime aikoina. Ja päivitin omaani.

Ja aina välillä, tietenkin: olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en kirjoita. Olen ajatellut kirjoittamista paljonkin, haudon ja hämmennän näytelmäideaani, mietin sormien laskemista näppäimistölle.

Sattumaa tai ei, parissakin paikassa on kirjoitettu lähiaikoina kirjoittamisesta ja (teko)syistä olla kirjoittamatta. Grafomanian keskustelussa mieltäni lämmitti paitsi se, että monella muulla on samankaltaisia tekosyitä kuin itselläni, myös se, että Markku Karpio puolusti kirjoittajan oikeutta olla kirjoittamatta. Kirjoittajatreffien linkkilista puolestaan antoi ideoita ja intoa omaan työhön. Ei pakottaen, ei syyllistäen - inspiroiden.

Eräässä Kirjoittajatreffien linkissä ehdotettiin eräänlaisen kirjoittamisamuletin hankkimista. Jostain syystä ajatus viehättää minua. Entä, jos käyttäisin päivittäin korua, jolla on tietty merkitys? Sormus, kaulakoru, rannerengas, huivi, rintamerkki tai vaikkapa pikkuinen kivi, joka saa merkityksensä siitä, että joka kerta sitä katsoessani ajattelen kirjoittamista? Korun pitäisi olla kaunis, että sitä haluaisi käyttää jatkuvasti. Haluaisin myös, että siinä olisi jokin viite kirjoittamiseen: kirjan kuva, sulkakynä (se nyt vain on esteettisempi kuin kuulakärkikynä), kannustava sana tai lause.

Ja huomatkaa: minulle riittää se, että korun/asusteen nähdessäni vain ajattelisin kirjoittamista. Sillä kirjoittaminen on paljon muutakin kuin kirjoittamista. Muistan ilon tunteen, kun luin Claes Anderssonin Luovasta mielestä tämän lauseen:

"Itse kirjoittaminen on vain pieni osa kirjailijan työtä."

On aika huvittavaa syyllistää itseään siitä, ettei kirjoita - kun kuitenkin kirjoittaa, edes välillä. Ihan yhtä tärkeää on antaa ajatusten vaeltaa, heitellä alitajunnalle syöttejä, lukea kirjoja ja lehtiä, käydä teatterissa, keskustella, vaeltaa päämäärättömästi, kutoa sukkia, viedä koira metsään kävelylle, etsiä tietoja netistä, nukkua. On tärkeää, että kirjoittaminen pysyy mielessä. Tiedän olevani laiska kirjoittaja. Siksi kypsyttelen asioita päässäni (ja ei, se ei useinkaan ole kovin tietoinen prosessi), jotta voin ajan koittaessa istua alas ja purskauttaa tekstiä paperille tahi näytölle. Kirjoittamani teksti ei ole valmista ensimmäisellä kirjoituskerralla, tokikaan. Mutta jos olen sitoutunut johonkin tekstiini, työstän sitä mielessäni vähän väliä. Ja silloin paperille tulee valmiimpaa kuin silloin, jos vain pitää suoltaa jotain, jonka ei edes tarvitse liittyä mihinkään.

Siksi olen huitonut syyllisyyttä pois, kun se on yrittänyt tupata seuraani. Tänään teen paljon kirjoittamiseni eteen ihan sillä, etten pakota itseäni kirjoittamaan. Sen sijaan luon uudet silmukat, alan kutoa - ja veikkaanpa, että teksti-idea palaa mieleeni, kenties uusien oivellusten kera. Kuka tietää, vaikka illalla hiipisin koneelle ja naputtelisin joitain rivejä. Vaikkei edes ole pakko. Tai juuri siksi.