Luin Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden vuosia sitten. Ehkä lukiossa? En ihan jaksa uskoa, että yläasteella olisin siihen tarttunut, vaikka vannomaan en mene. Yhtä kaikki: luin joskus ajat sitten. Kun kyseinen kirja pokkarimuodossaan osui näköpiiriini parisen viikkoa sitten seinäjokelaisessa kirjakaupassa, katselin sitä lähinnä kauniin kannen takia. Olenhan minä tuon lukenut, kuten kunnon kirjallisuusihminen ainakin! Piti jättää kirja ostamatta, mutta mieli muuttui viime tipassa. Viimeisimmän sysäyksen antoi se, että olin hiljattain lukenut Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin, jossa viitattiin Olemisen sietämättömään keveyteen.

Perinteiseen tapaani marinoin kirjaa parisen viikkoa kaiuttimen päällä. Muita "luenihankohtajotenenlaitahyllyynvielä-paikkoja kodissani voivat olla keittiön pöytä (kirja onkin tosi kiva yksityiskohta kattauksessa), ikkunalauta (vaarana roiskia kukkienkasteluvettä kannelle), työpöytä (kirja katoaa jännästi papereiden alle) ja mikä tahansa vapaana oleva tuoli, josta kirjaa voi tuolileikin tapaan siirrellä aina seuraavalle tuolille, jos haluaa istua kirjan varaamalle istuimelle.

Tartuin kirjaan melko nopeasti, sillä kaipasin junalukemista, enkä ollut runotuulella. (Lupaan kuitenkin lukea Oikarisen ja Viikilän runot lähiaikoina, varmasti!) Hämmästyin kovasti, kun aloin lukea Olemisen sietämätöntä keveyttä. Ihan oikeasti, tämänkö minä olen joskus lukenut? Muistikuvani kirjasta ovat kuvattavissa lähinnä sanalla hatara, mutta silti... Muistan pitäneeni kirjasta, siinä kaikki. Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen olen lukenut muutakin Kunderalta, mm. Identiteetti oli yhteen aikaan varsin tärkeä kirja minulle. En siis ole voinut inhota kirjaa.

Istuin siis junassa, Kunderan kirja kätösissäni ja olin vaikuttunut. Olin selkeästi Kundera-mielentilassa - alleviivasin parhaita ja kiinnostavimpia ajatuksia ja ihastelin kerrontaa. Ja olen edelleenkin siinä mielentilassa, en suinkaan ole ahminut teosta vielä loppuun.

"Ihminen ei voi koskaan tietää, mitä hänen tulee haluta, sillä eläessään vain yhden elämän hän ei voi verrata sitä edellisiin tai korjailla sitä seuraavissa." Tämä ajatuksen pohjana on einmal ist keinmal, kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Tästä Itkonenkin kirjoittaa romaanissaan. Mutta en usko siihen, että jos ihminen elää vain yhden elämän, hän ei ikään kuin elä lainkaan. Minusta on laillaan vapauttavaa ajatella, että ei voi tietää, mitä pitäisi tahtoa. Sehän tarkoittaa myös, että tämän elämän tällaisenaan on kelvattava. Voisi olla ahdistavaakin päästä näkemään, että pieleen meni tuokin valinta. Epätäydellisyydessäkin on jotain kaunista.

Jotain koskettavaa - ja mielenkiintoista! - on siinä, mitä Tomás miettii rakkaudesta: "Naisen rakasteleminen ja hänen kanssaan nukkuminen eivät ole vain kaksi eri intohimoa, ne ovat miltei toistensa vastakohtia. Rakkaus ei ilmene rakastelun haluna (sellainen halu kattaa lukemattomia naisia) vaan yhdessä nukkumisen kaipuuna (sellainen kaipuu liittyy vain yhteen naiseen). Kyseinen kohta sekä miellyttää että mietityttää minua. Epäilen, että noissa muutamassa rivissä voisi piillä esseen itu. Ehkä joku on jo kirjoittanutkin sellaisen? Jos ei, voisin harkita asiaa, niin monenlaisia mietteitä rivit minussa herättävät.

En kiusaa teitä enempää siteeraamalla Kunderaa. Lukekaa itse! Toteanpahan vain, että tähän mielentilani, vuodenajan ja elämänvaiheeni yhdistelmään Olemisen sietämätön keveys näyttää sopivan oivallisesti.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Suom. Kirsti Siraste. WSOY (Loisto-pokkarit) 2008.